Isän sanoin (rv 30): Jotain puutuu

Kello oli hieman yli puolen yön ja minä pyörin sängyssä ja mietin, että nyt on torstai 14.3., raskausviikkoja on tasan 30. Aamulla varmaan selviäisi leikkauspäivä, joka siis tulisi olemaan Aakkosten syntymäpäivä. Jonna olisi pari viikkoa sairaalassa hyvässä valvonnassa, ehkä jopa paremmassa kuin kotona. Ajattelin, että mikä yllätys se muka olisi isovanhemmille, jos huomenna jo ilmoittaisimme, että meidän lapset syntyvät kahden ja puolen viikon päästä maanantaina kello 10.00-10.15?

En ollut kunnolla nukahtanut kun puhelin soi klo 1.36. Yhden vuorokauden sisällä tämä alkoi olemaan jo liikaa paljon possun lihaa syövälle, hieman ylipainoiselle, neljääkymmentä lähestyvälle suomalaiselle miehelle. Puhelimessa Jonna sanoi hiljaisella äänellä, että olisi hyvä jos lähtisin takaisin Tampereelle saman tien. Supistukset olivat alkaneet vahvasta kemiallisesta avusta huolimatta uudestaan ja leikkausta alettaisiin valmistella. Äkkiä autoon ja auto käyntiin. Ilma tuntui kylmältä ja auton mittari näyttikin ulkolämpötilaksi -27 astetta. Istuin autossa ja mietin unohdinko jotain: rahapussi ja puhelin mukana, yöpuku ja aamutossut päällä. Kylmän tunne saattoi johtua siitä. Eli takaisin sisälle vaihtamaan vaatteet. En muista automatkasta paljoa: koitin ajaa rajoitusten mukaan, Konhon sillalla oli niin sumuista, etten nähnyt katkoviivoista kuin kaksi lähintä ja radiossa soi Luonas kai olla saan. Laitoin viestin äidilleni, josko joku veisi koiria aamulla ulos ja antaisi niille ruokaa.

Matkalla kello 2.11 Jonnalta tuli viesti: ”Kun tuut seuraa synnytyskylttejä, tule synnytysvastaanottoon”. Luulin jo myöhästyväni synnytyksestä, no tällä kertaa Jonna ainakin olisi ajoissa paikalla. Noin puoli kolmelta pääsin sairaalalle ja synnytysvastaanottoon, josta minut neuvottiin neljänteen kerrokseen ja siellä Jonnalle varattuun huoneeseen. Huoneen ovella minua vastaan tuli synnytyslääkäri, joka tervehti minua: ”Pääsit sitten tulemaan, sua ollaankin vähän jo odoteltu”. Huoneessa oli Jonnan lisäksi kaksi kätilöä, jotka olivat laittaneet antureita Jonnan mahaan ja seurasivat nyt tilannetta näytöistä. Isää lukuun ottamatta koko porukan sykkeitä seurattiin tarkasti. Jonnan kasvoista näki, että välillä sattuu kovasti. Jonna ja toinen kätilö kertoivat tilanteen: synnytystä koetettaisiin pitkittää aamuun, jolloin henkilökuntaa olisi enemmän paikalla ja Jonnan jonkin illalla saaman lääkkeen vaikutus lakkaisi. Jonnaa ei olisi nyt turvallista puuduttaa leikkausta varten ja nukutus olisi liian suuri riski Aakkosille.

Avuton tunne, kun näkee, että toista sattuu, eikä voi tehdä mitään. Näin pitäisi jatkaa aamuun. Kätilö neuvoi minua hieromaan Jonnan alaselkää, se saattaisi rentouttaa lihaksia ja kipu näin hieman hellittäisi. Jonnan tärinästä päätellen hieronta ei auttanut yhtään, kai se on semmoinen kätilöiden juttu isälle, ettei tunne oloaan tarpeettomaksi. Jonnan mukaan hieronta kuitenkin auttoi. Synnytyslääkäri kävi huoneessa välillä tarkastamassa tilanteen ja noin neljän aikaan supistusten väli oli niin pieni, että lääkäri päätti suorittaa ultraäänitutkimuksen. Antureita otettiin Jonnan mahan päältä pois ja kuvaukseen valmistauduttiin. Tällöin Jonna sanoi minulle, että huilaa välillä, ettei kädet väsy hieroessa. No olisihan se ikävää, jos isän kädet olisivat aivan puuduksissa synnytyssalissa.

Saatuaan mahan kuvattua lääkäri nousi seisomaan ja sanoi, ettei enää voitaisi odottaa, koska alatiesynnytys, joka alkoi olemaan lähellä, ei tulisi kysymykseen vauvojen lukumäärän ja ennenaikaisuuden takia. Leikkaus päätettiin tehdä puudutuksella, hyvässä valvonnassa tämä olisi pienempi riski kuin nukutus. Eikä Jonna olisi nukutukseen suostunutkaan Aakkosten takia. Kätilö asetteli sykeanturit takaisin paikoilleen, niitä ei enää kiinnitetty remmeillä. Koitin pitää toisella kädellä antureita paikallaan ja hieroa toisella alaselkää, siis Jonnan. Hoitohenkilökunta alkoi valmistella leikkausta, synnytyssali oli todennäköisesti jo valmisteltu.

Jonna kuskattiin sänkynsä kanssa kohti synnytyssalia ja minut ohjattiin perässä. Matkalla yksi kätilöistä kertoi kuinka synnytys etenisi ja mihin Aakkoset tuotaisiin. Lääkäreitä ja hoitajia oli jo odottamassa lämmitettyjen kuljetuslaatikoiden kanssa vauvoja. Aakkoset laitettaisiin heti synnytyssalissa pusseihin, ettei kuivuminen, joka aiheuttaa lämmön poistumista, alkaisi. Tämän jälkeen pikkuiset vietäisiin käytävän yli avohuoneeseen, jossa kuljetuslaatikot odottivat. Lääkärin tarkastus ja pikainen kuljetus teho-osastolle, näin siis suurin piirtein homma menisi. Synnytyssalin ulkopuolella minun pyydettiin istumaan ja odottamaan lääkärin takkia ja hattua, joutuisinko kuitenkin itse leikkaamaan ja kädet olivat hieromisesta aivan puuduksissa?

Oli uskomatonta kuinka nopeasti paikalle saatiin semmoinen määrä henkilökuntaa. Olen koko raskausajan sanonut, että meidän lapsia on kuvattu ennen syntymää enemmän kun Janne Katajaa ja nyt synnytykseenkin saatiin puolessa tunnissa enemmän väkeä kuin millekään Lauri Tähkän keikalle. Jokaiselle vauvalle oli oma kätilö, lastenlääkäri, sairaanhoitaja ja kirjaaja, lisäksi oli minun helpotuksekseni leikkaava lääkäri, synnytyslääkäri, anestesialääkäri, kaksi leikkaussalihoitajaa, anestesiahoitaja ja salin ovella muutama varahenkilö, sekä vastasyntyneiden teho-osaston henkilökunta. Väkeä hälytettiin kotoa ja muilta osastoilta kaiken kaikkiaan reilusti yli 20 hoitoalan ammattilaista.

Synnytyssalissa Jonna makasi leikkauspöydällä ja anestesialääkäri valmisteli puudutusta. Minulle näytettiin paikka Jonnan vieressä, pääpuolella olevaan tuoliin. Jonnan selkään tökkäistiin pari kertaa isohkolla piikillä ja Jonna käännettiin selälleen. Ilmeestä näki, kun puudutus alkoi tehoamaan, Jonna jopa hymyili täristessään leikkauspöydällä. Hoitaja sanoi: “Eihän isällä ole huono olo tai heikota”. Vastasin, että: “Kyllä tämä tästä, onhan vaimo tässä vieressä pitämässä kädestä kiinni ja tukemassa”. Jonnan rinnan päälle aseteltiin verho, ettemme näkisi varsinaista leikkausta. Kaikki alkoi olemaan valmista, tunto oli lähtenyt riittävästi, henkilökunta aseistettu ja isäkin tukevasti tuolissaan.

Lääkäri sanoi: “aloitetaan” ja me katsoimme Jonnan kanssa käsi kädessä toisiamme ja odotimme merkkiä. Ei kulunut kuin hetki, kun se kuului: melko vahva rääkäisy ja samaan aikaan lääkäri huusi kirjaajalle: “A, syntyi, poika, 9/10.” Tässä kohtaa vauvaa pyritään pitämään minuutin verran napanuora leikkaamatta, varmistamassa hengitystä. Synnytyslääkäri piti A-poikaa käsissä ja kätilö pussia valmiina, tässä minä näin vauvan ensikertaa, käsittämätön tunne, en edes yritä kuvailla sitä tässä, kun vielä nyt kirjoittaessakin tulee kyynel silmään. Havahduin siihen kun toinen, ilmeisesti leikkaava lääkäri huutaa: “VAUHTIA, VAUHTIA”, pelästyin todella, että nyt on jotain vialla. Huuto jatkuu: “B tulee itse, laita A pois ja ota kiinni”. Jonnaa ja minua vähän jo hymyilytti kun hieman vaisumpi rääkäisy kuului ja perään huuto: “B, syntyi, poika, 8/6”. Taas näin pikkuisen vilahtavan pussukkaan ja jatkavan kohti käytävää. Kesti hieman pidempään, kun kolmatta, joka siis oli omassa istukassaan, irrotettiin ja nostettiin ylös. Ilmeisesti tässä kesti liian kauan, koska rääkäisy oli niin kova, että hetken jo luulin sieltä tulleen vielä kaksi. Taas lääkäri ilmoitti kirjaajalle: “ C, syntyi, tyttö, 8/7”. Jonnan kanssa katsoimme toisiamme ja sanoimme yhteen ääneen “tyttö”. A ja B oli ultraäänessä todettu varmoiksi pojiksi, mutta C oli aina niin siveellisesti, ettei varmuutta ollut. Tytön siveellisyyteen olin isänä erittäin tyytyväinen. Synnytyslääkäri sanoi: “Tämähän on aivan erinäköinen kuin nuo pojat”. Ovelta kuului vastaus: “Kyllähän sun pitäis lääkärinä tietää, että tytöillä ja pojilla on hieman eroa”. Tyttö oli selkeästi poikia tummatukkaisempi, aivan samannäköinen kuin Jonna vauvakuvissaan. Verhon takana lääkärit vielä poistivat istukat ja ompelivat haavan kiinni. Ekasta viillosta viimeiseen tikkiin noin kymmenen minuuttia, puutuneilla käsillä, ei hassummin.

Jonna siirrettiin käytävän yli toiseen huoneeseen tarkkailuun. Minulle oli varattu keinutuoli Jonnan sängyn viereen. Yksi kätilöistä kävi kertomassa kaiken menneen hyvin ja Aakkosten voivan hyvin, toki hengitystä avitettiin nasaaleilla, mutta varsinaisiin hengityskoneisiin ei ollut tarvetta. Minä pääsisin pian pikkuisia katsomaan, Jonnan pitäisi levätä vielä pari tuntia. Väsymys alkoi pikkuhiljaa painaa molempia, kun Jonna sai vielä kysytyksi: “Koska tehdään seuraavat?”

Niin, ja ei muuten puutu enää.

Like it or not, it’s showtime… (rv 30)

Suunnitelmamme eivät täysin pitäneet ja yllättävien tapahtumakäänteiden johdosta blogikirjoittelu on tässä vähän jäänyt. Nyt koitetaan kiriä tapahtumia ja palataan ensiksi maaliskuun puoliväliin, josta tekstiä riittääkin…:

Tiedättehän sen tunteen, kun heräätte aamuna, jolloin ei ole kiire minnekään, hitaasti venytellen, silmiä välillä raottaen, ehkä jopa tunnin tai pitempään torkuttaen? No, aamuni keskiviikkona 13.3.2013 ei ollut MITÄÄN sinne päinkään. Heräsin silmät auki revähtäen tuntien voimakasta vuotoa. Välittömästi tiesin, ettei kaikki ollut kunnossa ja kiirehdin kylpyhuoneeseen. Matkalla kylppäriin kirkasta nestettä vuoti vaan enemmän ja tajusin kyseessä olevan lapsivesien meno. Pelästyin suunnattomasti; ei vielä!

Yritin saada ajatukset kasaan. Täytyy soittaa. Kenelle? Rationaalinen ajatteluni marssijärjestyksestä meni niin, että koitin ensin soittaa Tomille, joka oli jo töissä.  En saanut häntä kiinni, joten seuraava yritykseni oli Taysiin äitipolille, koska meillä oli määrä torstaina mennä ensimmäiselle kontrollikäynnille sinne. Etsin papereita, joista olisin suoran numeron löytänyt ja kun en löytänyt, niin koitin vaihteen kautta päästä läpi. Päädyin lopulta palveluautomaattiin jonka numerovalitsimiin ja odotteluun hermoni eivät riittäneet ja lopetin puhelun. Seuraava yritys Kanta-Hämeen äitipolille ja sain vaihteen henkilön kiinni. Pyysin yhdistämään äitiyspoliklinikalle ja nainen langan toisessa päässä oli jo yhdistämässä, mutta totesi sitten: ”Jaa, siellä puhelinaika onkin vasta klo 12, voin antaa numeron ja voit soittaa sitten uudestaan”. Hammasta kiristäen ja kyyneliä pidätellen totesin, että nyt oli kyllä hätätapaus. Äänensävyni lienee vakuuttanut, koska nainen enempää kyselemättä yhdisti minut suoraan kätilölle. Kuvasin tilanteen ja hän heti totesi, että soita ambulanssi, sairaalaan oli lähdettävä.  Kätilö myös ohjeisti minut makuuasentoon odottamaan siksi aikaa kun kyyti tulisi. Tein työtä käskettyä.

No niin Jonna, seuraavan kerran kun odotat kolmosia ja lapsivedet menevät, soita ensin ambulanssi paikalle. Mutta koska asiat eivät mene koskaan yksinkertaisinta reittiä silloin kun odotat niiden menevän, ei soittorumba päättynyt tähän. Soitin siis hätänumeroon 112, mutta koska asumme ”hauskasti” ei pelkästään kahden kaupungin (Akaan ja Hämeenlinnan) rajan, vaan myös kahden maakunnan (Pirkanmaan ja Kanta-Hämeen) rajan tuntumassa, yhdistyi puheluni automaattisesti väärään paikkaan. Kun esitin asiani ja pyysin ambulanssia osoitteeseemme, keskuksen nainen totesi, että puhelu tuli väärään paikkaan (Pirkanmaalle) ja hän yhdistäisi minut oikeaan numeroon. Jälleen uudelle henkilölle kerroin tilanteen ja hän sanoi lähettävänsä ambulanssin paikalle. Tällä välin Kanta-Hämeen sairaalalta oli yritetty tavoittaa minua uudestaan, mutta koska olin varattu säätäessä asiaani hätänumerossa, yrittivät he tavoittaa Tomia, jos olisimme samassa paikassa. Näin ei tietenkään ollut, vaan Tomi ehti töissä huolestua, varsinaisesta tilanteesta vielä mitään tietämättä. Kun lopetin puhelun hätänumeroon, kätilö Kanta-Hämeen sairaalalta soitti minulle uudelleen ja totesi, että ambulanssin tulisi viedä minut suoraan Taysiin, koska synnytyskin oli sinne jo ennalta sovittu tehtäväksi. Kätilö lupasi itse soittaa hätäkeskukseen ja ilmoittaa tästä muutoksesta. Samalla hän kertoi tavoittaneensa Tomin, mutta ei ollut kertonut hänelle tilanteesta mitään yksityiskohtaista, joten minun olisi paras soittaa itse Tomille ja kertoa tilanne. Niinpä sain soitettua Tomille ja kerroin mitä oli tapahtunut. Tomi kuulosti pelästyneeltä, eikä ääneni tosiaan vakaa ollutkaan, vaan itku kurkussa selitin tapahtunutta.

Vihdoin rauhoituin sohvalle makaamaan ja odottamaan ambulanssia. Tomi soitti vielä kertaalleen ja sanoi soittaneensa äidilleen, joka tulisi seurakseni ja tarvittaessa ambulanssin kyytiin mukaan, jos Tomi ei ehtisi paikalle ennen sitä. Pian anoppini olikin paikalla antamassa kaipaamaani rauhoittelua. Totesimme vielä yhdessä että lisää maagisia kolmosia (olihan 13. päivä) tähän numeroennustusten sarjaan. Kauaa ei aikaa ehtinyt vierähtää kun myös ambulanssimiehet saapuivat paikalle. Anoppini auttoi koiramme aisoihin ja ambulanssimiehet suorittivat perustarkastuksiaan verenpainemittauksineen. Kaikki voinnissani oli muuten ok, eikä supistuksiakaan vielä tuntunut. Siinä alkoi sitten pieni arvonta, että lähtevätkö ambulanssimiehet minua kuskaamaan sairaalaan vai laitetaanko minut menemään omalla kyydillä, ambulanssi kun oli ”väärältä puolelta” Taysiin lähtemään... Tuijotimme anoppini kanssa toisiamme. Ihanko tosissaan? No voi jeesus, johon en usko, sentään! Mutta koska en halua olla kenellekään vaivaksi ja muutenkin joustavana ihmisenä siinä sitten soitin Tomille, joka olikin ehtinyt melkein kotiin asti. Selitin tilannetta ja että minut pitäisi mahdollisesti omalla autolla lähteä viemään Taysiin. Tomi langan toisessa päässä ihmetteli kiukkuisena kuinka asiaa edes voitiin arpoa. Toinen ambulanssimiehistä sitten teki varmistussoiton takaisin Kanta-Hämeen sairaalalle ja sieltä miehen omin sanoin "hössöttävä hoitsu" hyvin selväsanaisesti käski heidät lähteä viemään minua Taysiin.

Niinpä paljasjaloin pääsin kyytiin ja Tomi tulisi omalla autolla perästä ja toisi joitakin tarvittavia tavaroita. Automatka meni rauhallisesti eikä supistuksiakaan liiemmin tuntunut. Ilma oli kaunis aurinkoinen pakkaskeli. Taysiin päästyämme minut vietiin pikaisesti tutkimuksiin ja onneksemme pystyimme toteamaan että lapsilla oli kaikki hyvin. Ultratutkimuksen jälkeenkin jäi hieman epäselväksi, keneltä Aakkosista vesi oli päässyt karkaamaan. Kaikki kolme kuitenkin liikkuivat aktiivisesti ja napanuorien virtaukset olivat kunnossa. Tomi ehti tutkimukseen mukaan paikalle, pelästyneenä totta kai. Ressukka oli joutunut ajamaan huolissaan edestakaisin Tampere-Iittala-Tampere-väliä.

Tilanteesta päätöksenä oli siirtää minut vuodeosastolle lepoon. Kaikki ylimääräinen liikkuminen olisi kielletty, vain vessakäynnit sallittuja. Ennen vuodeosastoa koitettiin vielä polilla saada kaikkien kolmen sydänäänet piirrettyä edes vähän matkaa, mutta Aakkoset sumpussaan eivät tehneet siitä helppoa. Vuodeosastolle päästyäni alkoivat supistukset, joita koitettiin ensin hillitä yhdellä lääkkeellä, mutta sen jäädessä hieman vaisuksi, turvauduttiin toiseen, suoraan kanyyliin annettavaan lääkkeeseen (priimatavaraa, joka maksaa 500 euroa pullolta, sain oppia). Sen avulla supistelu saatiin kuriin ja näin jatkettaisiin, hetki kerrallaan ja päiviä kerryttäen. Parhaassa tapauksessa voitaisiin viivytellä jopa viikkoja, ainoa tavoite oli lykätä aapiskirjan siirtymistä painoon mahdollisimman kauan.

Tomi ilmoitti tilanteen edelleen vanhemmilleni, jotka parhaillaan lomailivat Espanjassa. Sovimme, että viesti olisi hyvin yksinkertainen, etteivät huolestuisi suotta. Samoin serkulleni meni tieto ja Tomi pyysi, että hän ilmoittaisi tilanteen edelleen muille lähisukulaisilleni. Itse vietin sairaalassa radiohiljaisuutta ilman puhelinta, mikä oli ehkä paras ratkaisu siihen tilanteeseen.  Tomi vietti heti vuodeosastolla aikaa seuranani, kävi välissä kotona syömässä ja ruokkimassa koirat ja palasi illaksi luokseni. Koska edessä olisi tylsä sairaalan vuodelepojakso, Tomi toi ajankulukseni mm. piirustusvälineet ja kirjan, että saisin aikani vähän kulumaan. Huoli paistoi häneltä kasvoista ja tuntui kurjalta, että Tomi joutui palaamaan yksin kotiin. Tiedän kuinka hän kuitenkin murehtisi tilannetta. Itselläni oli viimein rauhallisempi olo, koska tiesin olevani hyvässä seurannassa ja asiantunteva apu oli lähellä.

Illalliseksi sain vielä mahaan pistoksen, joka ehkäisisi veritulpan riskiä, makaamaan kun joutuisin vielä pitkään. Kätilö kävi illalla juttelemassa ja hänkin totesi, että onneksi oli hyville viikoille päästy ja kerrassaan hieno ajoitus Kanta-Hämeen sairaalalta kortisonipiikkien kanssa, jotka siis oli ehditty juuri päivää paria aikaisemmin antaa minulle. Hän kuitenkin arveli, että odotusta voitaisiin pitkittää enintään päiviä, mutta aika sen näyttäisi.

Rauhallinen olo, my ass… Kello lähestyi yöllä kahtatoista kun kivut alkoivat palailemaan. Soitin kelloa ja kerroin tuntemuksistani kätilölle. Hän totesi, että seurataan tilannetta tunnin ajan ja pyysi minua laskemaan, kuinka usein supistukset tuntuisivat. Pidin kirjaa tunnin ajan, supistukset tuntuivat ensin n. 20 minuutin välein, sitten n. 10 minuutin välein… Kätilö palasi ja kirjanpitoni tulosten perusteella päätyi konsultoimaan tilannetta lääkärin kanssa. Odotin vielä, että sitä kallista priimalääkettä voitaisiin tuupata tulemaan suoneen vaikka tuplamäärä, että saataisiin jarrut pohjaan ja pääsisin takaisin kirjani pariin pitkittämään odotusta. Mutta lääkäri totesikin, että nyt voisi olla paikallaan soittaa miehelle, kyllä tästä synnyttämään lähdetään.

Kello oli 1.36 kun soitin Tomille. Totesin, että jos hän vaan väsymykseltään pystyisi ajamaan, niin olisi hyvä lähteä tulemaan sairaalalle, synnytys oli käynnistymässä. Mies matkaan siis sairaalalle kolmatta kertaa 24 tunnin sisällä.

Tästä alkoi oma matkani kohti sumuista tuskaa. Minut kärrättiin lähelle synnytyssaleja tarkkailuhuoneeseen, jossa kätilö ja aika ajoin lääkäri seurasivat sekä minun että Aakkosten vointia. Koko tilanne tuntui lähinnä kuulustelutilanteelta kidutusmenetelmin: olin hämärästi valaistussa huoneessa antureihin köytettynä ja ilmeisesti en antanut oikeita vastauksia, koska kipu kasvoi kasvamistaan. Tomikin ehti hyvin paikalle ja koitti olla avuksi sen mitä tilanteessa pystyi. Lääkkeistä ei ollut helpotusta kipuuni, eikä asiaa auttanut lievä lääkeallergiani, joka osaltaan rajoitti annettavien kipulääkkeiden määrää. Lopulta lääkäri totesi, ettei odotusta voitaisi enää pitkittää, koska muuten Aakkoset lähtisivät tulemaan väkisin alateitse, mitä heidän ei sallittaisi tehdä. Kiireelliseen sektioon siis.

Koko tilanteeseen sisältyi kuitenkin yksi ’mutta’, minkä vuoksi oli tärkeää että leikkausta olisi voitu pitkittää mahdollisimman pitkälle aamuun (siis sen lisäksi, että saataisiin myös armeijallinen hoitohenkilökuntaa töihin). Kuten aikaisemmin mainitsin, olin illalla saanut veritulppaa ehkäisevän pistoksen, joka nyt oli ristiriidassa suunnitellun spinaalipuudutuksen kanssa. Lääkkeen antamisesta pitäisi odottaa 12 tuntia, ennen kuin spinaalipuudutus voitaisiin turvallisesti tehdä, kun tähän mennessä oli ehtinyt kulua noin reilut 8 tuntia. Vaakakupissa vastakkain olivat siis vaihtoehdot spinaalipuudutuksesta ja nukutuksesta. Spinaalipuudutus yhdistettynä aiemmin annettuun lääkkeeseen sisälsi pienen pienen riskin aiheuttaa minulle alaraajahalvaus. Nukutus taas nukuttaisi paitsi minut, myös Aakkoset ja olisi näin ollen merkittävä riski heidän selviytymiselleen. Näillä vaihtoehdoilla ei kauaa omaa päätöstä tarvinnut miettiä ja halusin ehdottomasti puudutuksen, johon lopulta myös päädyttiin. Leikkauksen jälkeen oli tärkeää seurata, että liike palaisi jalkoihini puudutuksen vaikutuksen lakattua.

Tomi osannee kertoa itse synnytyssalin tapahtumista minua tarkemmin, oma näkökenttänihän oli hyvin rajallinen. Muistan kuitenkin helpotuksen tunteen, kun puudutusaine alkoi vaikuttaa ja vei kivut pois. Tämän jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja kyllä sektio on kerrassaan merkillinen kokemus. Vaikka puudutus viekin kivut ja pääasiallisesti kaiken tunnon pois, tunsin kuitenkin kuinka vatsastani ”haettiin” ja nostettiin lapset yksi kerrallaan pois ja jäljelle jäi erikoinen keveyden tunne. Leikkauksen ajan tärisin hallitsemattomasti, kun jännitys purkautui. Se mihin keskityin, oli kuuntelemaan hoitohenkilökunnan puhetta ja sitä, kuulisinko lasten parkaisut. Sieltä ne kuuluivatkin, ensin A-poika (1420 g, 40 cm) klo 4:45, sitten B-poika (1455 g, 40 cm) klo 4:46 hieman hennommalla äänellä ja viimeisenä C-tyttö (1460 g, 41 cm) klo 4:50, selkeästi kovaäänisimpänä koko porukasta. Äidin tyttö. Kyyneleet silmissä katsoin Tomiin, kaikki oli mennyt hyvin ja tilanne vaikutti lasten osalta kaikki huomioiden vakaalta. Aakkoset siis syntyivät 14.3.2013, raskausviikolla 30+0.

En vielä salissa päässyt lapsia näkemään. Leikkaushaava ommeltiin kiinni ja melko pian minut kärrättiin toiseen huoneeseen toipumaan leikkauksesta. Tomikin liittyi seuraani. Väsymys ja kipulääkkeet alkoivat painaa silmäluomiani kiinni. Tokkurani keskeltä kysyin Tomilta: ”Milloin tehdään seuraavat?”. Tomi nauroi.