Suunnitelmamme eivät täysin pitäneet ja yllättävien
tapahtumakäänteiden johdosta blogikirjoittelu on tässä vähän jäänyt. Nyt
koitetaan kiriä tapahtumia ja palataan ensiksi maaliskuun puoliväliin, josta
tekstiä riittääkin…:
Tiedättehän sen tunteen, kun heräätte aamuna, jolloin ei
ole kiire minnekään, hitaasti venytellen, silmiä välillä raottaen, ehkä jopa
tunnin tai pitempään torkuttaen? No, aamuni keskiviikkona 13.3.2013 ei ollut
MITÄÄN sinne päinkään. Heräsin silmät auki revähtäen tuntien voimakasta vuotoa.
Välittömästi tiesin, ettei kaikki ollut kunnossa ja kiirehdin kylpyhuoneeseen.
Matkalla kylppäriin kirkasta nestettä vuoti vaan enemmän ja tajusin kyseessä
olevan lapsivesien meno. Pelästyin suunnattomasti; ei vielä!
Yritin saada ajatukset kasaan. Täytyy soittaa. Kenelle?
Rationaalinen ajatteluni marssijärjestyksestä meni niin, että koitin ensin
soittaa Tomille, joka oli jo töissä. En
saanut häntä kiinni, joten seuraava yritykseni oli Taysiin äitipolille, koska
meillä oli määrä torstaina mennä ensimmäiselle kontrollikäynnille sinne. Etsin
papereita, joista olisin suoran numeron löytänyt ja kun en löytänyt, niin
koitin vaihteen kautta päästä läpi. Päädyin lopulta palveluautomaattiin jonka
numerovalitsimiin ja odotteluun hermoni eivät riittäneet ja lopetin puhelun.
Seuraava yritys Kanta-Hämeen äitipolille ja sain vaihteen henkilön kiinni.
Pyysin yhdistämään äitiyspoliklinikalle ja nainen langan toisessa päässä oli jo
yhdistämässä, mutta totesi sitten: ”Jaa, siellä puhelinaika onkin vasta klo 12,
voin antaa numeron ja voit soittaa sitten uudestaan”. Hammasta kiristäen ja
kyyneliä pidätellen totesin, että nyt oli kyllä hätätapaus. Äänensävyni lienee
vakuuttanut, koska nainen enempää kyselemättä yhdisti minut suoraan kätilölle.
Kuvasin tilanteen ja hän heti totesi, että soita ambulanssi, sairaalaan oli
lähdettävä. Kätilö myös ohjeisti minut
makuuasentoon odottamaan siksi aikaa kun kyyti tulisi. Tein työtä käskettyä.
No niin Jonna, seuraavan kerran kun odotat kolmosia ja
lapsivedet menevät, soita ensin ambulanssi paikalle. Mutta koska asiat
eivät mene koskaan yksinkertaisinta reittiä silloin kun odotat niiden menevän,
ei soittorumba päättynyt tähän. Soitin siis hätänumeroon 112, mutta koska
asumme ”hauskasti” ei pelkästään kahden kaupungin (Akaan ja Hämeenlinnan)
rajan, vaan myös kahden maakunnan (Pirkanmaan ja Kanta-Hämeen) rajan tuntumassa,
yhdistyi puheluni automaattisesti väärään paikkaan. Kun esitin asiani ja pyysin
ambulanssia osoitteeseemme, keskuksen nainen totesi, että puhelu tuli väärään
paikkaan (Pirkanmaalle) ja hän yhdistäisi minut oikeaan numeroon. Jälleen
uudelle henkilölle kerroin tilanteen ja hän sanoi lähettävänsä ambulanssin
paikalle. Tällä välin Kanta-Hämeen sairaalalta oli yritetty tavoittaa minua
uudestaan, mutta koska olin varattu säätäessä asiaani hätänumerossa, yrittivät
he tavoittaa Tomia, jos olisimme samassa paikassa. Näin ei tietenkään ollut,
vaan Tomi ehti töissä huolestua, varsinaisesta tilanteesta vielä mitään
tietämättä. Kun lopetin puhelun hätänumeroon, kätilö Kanta-Hämeen sairaalalta
soitti minulle uudelleen ja totesi, että ambulanssin tulisi viedä minut suoraan
Taysiin, koska synnytyskin oli sinne jo ennalta sovittu tehtäväksi. Kätilö
lupasi itse soittaa hätäkeskukseen ja ilmoittaa tästä muutoksesta. Samalla hän
kertoi tavoittaneensa Tomin, mutta ei ollut kertonut hänelle tilanteesta mitään
yksityiskohtaista, joten minun olisi paras soittaa itse Tomille ja kertoa
tilanne. Niinpä sain soitettua Tomille ja kerroin mitä oli tapahtunut. Tomi
kuulosti pelästyneeltä, eikä ääneni tosiaan vakaa ollutkaan, vaan itku kurkussa
selitin tapahtunutta.
Vihdoin rauhoituin sohvalle makaamaan ja odottamaan
ambulanssia. Tomi soitti vielä kertaalleen ja sanoi soittaneensa äidilleen,
joka tulisi seurakseni ja tarvittaessa ambulanssin kyytiin mukaan, jos Tomi ei
ehtisi paikalle ennen sitä. Pian anoppini olikin paikalla antamassa kaipaamaani
rauhoittelua. Totesimme vielä yhdessä että lisää maagisia kolmosia (olihan 13. päivä)
tähän numeroennustusten sarjaan. Kauaa ei aikaa ehtinyt vierähtää kun myös
ambulanssimiehet saapuivat paikalle. Anoppini auttoi koiramme aisoihin ja ambulanssimiehet
suorittivat perustarkastuksiaan verenpainemittauksineen. Kaikki voinnissani oli
muuten ok, eikä supistuksiakaan vielä tuntunut. Siinä alkoi sitten pieni
arvonta, että lähtevätkö ambulanssimiehet minua kuskaamaan sairaalaan vai
laitetaanko minut menemään omalla kyydillä, ambulanssi kun oli ”väärältä
puolelta” Taysiin lähtemään... Tuijotimme anoppini kanssa toisiamme. Ihanko
tosissaan? No voi jeesus, johon en usko, sentään! Mutta koska en halua olla
kenellekään vaivaksi ja muutenkin joustavana ihmisenä siinä sitten soitin
Tomille, joka olikin ehtinyt melkein kotiin asti. Selitin tilannetta ja että
minut pitäisi mahdollisesti omalla autolla lähteä viemään Taysiin. Tomi langan
toisessa päässä ihmetteli kiukkuisena kuinka asiaa edes voitiin arpoa. Toinen ambulanssimiehistä
sitten teki varmistussoiton takaisin Kanta-Hämeen sairaalalle ja sieltä miehen omin
sanoin "hössöttävä hoitsu" hyvin selväsanaisesti käski heidät lähteä
viemään minua Taysiin.
Niinpä paljasjaloin pääsin kyytiin ja Tomi tulisi omalla
autolla perästä ja toisi joitakin tarvittavia tavaroita. Automatka meni
rauhallisesti eikä supistuksiakaan liiemmin tuntunut. Ilma oli kaunis
aurinkoinen pakkaskeli. Taysiin päästyämme minut vietiin pikaisesti
tutkimuksiin ja onneksemme pystyimme toteamaan että lapsilla oli kaikki hyvin.
Ultratutkimuksen jälkeenkin jäi hieman epäselväksi, keneltä Aakkosista vesi oli
päässyt karkaamaan. Kaikki kolme kuitenkin liikkuivat aktiivisesti ja
napanuorien virtaukset olivat kunnossa. Tomi ehti tutkimukseen mukaan paikalle,
pelästyneenä totta kai. Ressukka oli joutunut ajamaan huolissaan edestakaisin
Tampere-Iittala-Tampere-väliä.
Tilanteesta päätöksenä oli siirtää minut vuodeosastolle
lepoon. Kaikki ylimääräinen liikkuminen olisi kielletty, vain vessakäynnit
sallittuja. Ennen vuodeosastoa koitettiin vielä polilla saada kaikkien kolmen
sydänäänet piirrettyä edes vähän matkaa, mutta Aakkoset sumpussaan eivät
tehneet siitä helppoa. Vuodeosastolle päästyäni alkoivat supistukset, joita
koitettiin ensin hillitä yhdellä lääkkeellä, mutta sen jäädessä hieman
vaisuksi, turvauduttiin toiseen, suoraan kanyyliin annettavaan lääkkeeseen (priimatavaraa,
joka maksaa 500 euroa pullolta, sain oppia). Sen avulla supistelu saatiin
kuriin ja näin jatkettaisiin, hetki kerrallaan ja päiviä kerryttäen. Parhaassa
tapauksessa voitaisiin viivytellä jopa viikkoja, ainoa tavoite oli lykätä
aapiskirjan siirtymistä painoon mahdollisimman kauan.
Tomi ilmoitti tilanteen edelleen vanhemmilleni, jotka
parhaillaan lomailivat Espanjassa. Sovimme, että viesti olisi hyvin
yksinkertainen, etteivät huolestuisi suotta. Samoin serkulleni meni tieto ja
Tomi pyysi, että hän ilmoittaisi tilanteen edelleen muille lähisukulaisilleni.
Itse vietin sairaalassa radiohiljaisuutta ilman puhelinta, mikä oli ehkä paras
ratkaisu siihen tilanteeseen. Tomi
vietti heti vuodeosastolla aikaa seuranani, kävi välissä kotona syömässä ja
ruokkimassa koirat ja palasi illaksi luokseni. Koska edessä olisi tylsä
sairaalan vuodelepojakso, Tomi toi ajankulukseni mm. piirustusvälineet ja
kirjan, että saisin aikani vähän kulumaan. Huoli paistoi häneltä kasvoista ja
tuntui kurjalta, että Tomi joutui palaamaan yksin kotiin. Tiedän kuinka hän
kuitenkin murehtisi tilannetta. Itselläni oli viimein rauhallisempi olo, koska
tiesin olevani hyvässä seurannassa ja asiantunteva apu oli lähellä.
Illalliseksi sain vielä mahaan pistoksen, joka ehkäisisi
veritulpan riskiä, makaamaan kun joutuisin vielä pitkään. Kätilö kävi illalla
juttelemassa ja hänkin totesi, että onneksi oli hyville viikoille päästy ja kerrassaan
hieno ajoitus Kanta-Hämeen sairaalalta kortisonipiikkien kanssa, jotka siis oli
ehditty juuri päivää paria aikaisemmin antaa minulle. Hän kuitenkin arveli,
että odotusta voitaisiin pitkittää enintään päiviä, mutta aika sen näyttäisi.
Rauhallinen olo, my ass… Kello lähestyi yöllä kahtatoista
kun kivut alkoivat palailemaan. Soitin kelloa ja kerroin tuntemuksistani
kätilölle. Hän totesi, että seurataan tilannetta tunnin ajan ja pyysi minua laskemaan,
kuinka usein supistukset tuntuisivat. Pidin kirjaa tunnin ajan, supistukset
tuntuivat ensin n. 20 minuutin välein, sitten n. 10 minuutin välein… Kätilö
palasi ja kirjanpitoni tulosten perusteella päätyi konsultoimaan tilannetta
lääkärin kanssa. Odotin vielä, että sitä kallista priimalääkettä voitaisiin
tuupata tulemaan suoneen vaikka tuplamäärä, että saataisiin jarrut pohjaan ja
pääsisin takaisin kirjani pariin pitkittämään odotusta. Mutta lääkäri
totesikin, että nyt voisi olla paikallaan soittaa miehelle, kyllä tästä synnyttämään
lähdetään.
Kello oli 1.36 kun soitin Tomille. Totesin, että jos hän
vaan väsymykseltään pystyisi ajamaan, niin olisi hyvä lähteä tulemaan
sairaalalle, synnytys oli käynnistymässä. Mies matkaan siis sairaalalle
kolmatta kertaa 24 tunnin sisällä.
Tästä alkoi oma matkani kohti sumuista tuskaa. Minut
kärrättiin lähelle synnytyssaleja tarkkailuhuoneeseen, jossa kätilö ja aika
ajoin lääkäri seurasivat sekä minun että Aakkosten vointia. Koko tilanne tuntui
lähinnä kuulustelutilanteelta kidutusmenetelmin: olin hämärästi valaistussa
huoneessa antureihin köytettynä ja ilmeisesti en antanut oikeita vastauksia,
koska kipu kasvoi kasvamistaan. Tomikin ehti hyvin paikalle ja koitti olla
avuksi sen mitä tilanteessa pystyi. Lääkkeistä ei ollut helpotusta kipuuni,
eikä asiaa auttanut lievä lääkeallergiani, joka osaltaan rajoitti annettavien
kipulääkkeiden määrää. Lopulta lääkäri totesi, ettei odotusta voitaisi enää
pitkittää, koska muuten Aakkoset lähtisivät tulemaan väkisin alateitse, mitä
heidän ei sallittaisi tehdä. Kiireelliseen sektioon siis.
Koko tilanteeseen sisältyi kuitenkin yksi ’mutta’, minkä
vuoksi oli tärkeää että leikkausta olisi voitu pitkittää mahdollisimman
pitkälle aamuun (siis sen lisäksi, että saataisiin myös armeijallinen
hoitohenkilökuntaa töihin). Kuten aikaisemmin mainitsin, olin illalla saanut
veritulppaa ehkäisevän pistoksen, joka nyt oli ristiriidassa suunnitellun
spinaalipuudutuksen kanssa. Lääkkeen antamisesta pitäisi odottaa 12 tuntia,
ennen kuin spinaalipuudutus voitaisiin turvallisesti tehdä, kun tähän mennessä
oli ehtinyt kulua noin reilut 8 tuntia. Vaakakupissa vastakkain olivat siis vaihtoehdot
spinaalipuudutuksesta ja nukutuksesta. Spinaalipuudutus yhdistettynä aiemmin
annettuun lääkkeeseen sisälsi pienen pienen riskin aiheuttaa minulle
alaraajahalvaus. Nukutus taas nukuttaisi paitsi minut, myös Aakkoset ja olisi
näin ollen merkittävä riski heidän selviytymiselleen. Näillä vaihtoehdoilla ei
kauaa omaa päätöstä tarvinnut miettiä ja halusin ehdottomasti puudutuksen,
johon lopulta myös päädyttiin. Leikkauksen jälkeen oli tärkeää seurata, että liike
palaisi jalkoihini puudutuksen vaikutuksen lakattua.
Tomi osannee kertoa itse synnytyssalin tapahtumista minua
tarkemmin, oma näkökenttänihän oli hyvin rajallinen. Muistan kuitenkin
helpotuksen tunteen, kun puudutusaine alkoi vaikuttaa ja vei kivut pois. Tämän
jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja kyllä sektio on kerrassaan
merkillinen kokemus. Vaikka puudutus viekin kivut ja pääasiallisesti kaiken
tunnon pois, tunsin kuitenkin kuinka vatsastani ”haettiin” ja nostettiin lapset
yksi kerrallaan pois ja jäljelle jäi erikoinen keveyden tunne. Leikkauksen ajan
tärisin hallitsemattomasti, kun jännitys purkautui. Se mihin keskityin, oli
kuuntelemaan hoitohenkilökunnan puhetta ja sitä, kuulisinko lasten parkaisut.
Sieltä ne kuuluivatkin, ensin A-poika (1420 g, 40 cm) klo 4:45, sitten B-poika
(1455 g, 40 cm) klo 4:46 hieman hennommalla äänellä ja viimeisenä C-tyttö (1460
g, 41 cm) klo 4:50, selkeästi kovaäänisimpänä koko porukasta. Äidin tyttö.
Kyyneleet silmissä katsoin Tomiin, kaikki oli mennyt hyvin ja tilanne vaikutti
lasten osalta kaikki huomioiden vakaalta. Aakkoset siis syntyivät 14.3.2013, raskausviikolla 30+0.
En vielä salissa päässyt lapsia näkemään. Leikkaushaava
ommeltiin kiinni ja melko pian minut kärrättiin toiseen huoneeseen toipumaan
leikkauksesta. Tomikin liittyi seuraani. Väsymys ja kipulääkkeet alkoivat
painaa silmäluomiani kiinni. Tokkurani keskeltä kysyin Tomilta: ”Milloin
tehdään seuraavat?”. Tomi nauroi.
Näitä on ihana lukea! <3
VastaaPoista*Riikka*
Voi Jonna! <3 Onneksi kaikki päättyi lopulta hyvin! Onnea vielä!
VastaaPoistaMelkoinen alku kolmelle elämälle :)
VastaaPoistaSpinaalin sivuoire-tärinä + jännityksen purkautuminen = varmasti hyvät tutinat :P
-Annemaarit
Mielettömästi ONNEA teille koko isolle uudelle perheelle ! <3 Heidi
VastaaPoistaNoista jännittävistä hetkistä on kulunut jo kuukausi. Mieltäni on jäänyt kaivelemaan ambulanssimiehen käytös. Suhtautuminen ensimmäisiä lapsiaan odottavaan äitiin (=ASIAKAS), perheen koiriin ja "hössöttävään hoitsuun" oli mielestäni ala-arvoista. Suosittelen alan vaihtoa! t. Aakkosten mummi
VastaaPoistaIhana lukea juttujanne! Onnea vielä tätäkin kautta koko pesueelle! -Eve
VastaaPoista