Isän sanoin (rv 30): Jotain puutuu

Kello oli hieman yli puolen yön ja minä pyörin sängyssä ja mietin, että nyt on torstai 14.3., raskausviikkoja on tasan 30. Aamulla varmaan selviäisi leikkauspäivä, joka siis tulisi olemaan Aakkosten syntymäpäivä. Jonna olisi pari viikkoa sairaalassa hyvässä valvonnassa, ehkä jopa paremmassa kuin kotona. Ajattelin, että mikä yllätys se muka olisi isovanhemmille, jos huomenna jo ilmoittaisimme, että meidän lapset syntyvät kahden ja puolen viikon päästä maanantaina kello 10.00-10.15?

En ollut kunnolla nukahtanut kun puhelin soi klo 1.36. Yhden vuorokauden sisällä tämä alkoi olemaan jo liikaa paljon possun lihaa syövälle, hieman ylipainoiselle, neljääkymmentä lähestyvälle suomalaiselle miehelle. Puhelimessa Jonna sanoi hiljaisella äänellä, että olisi hyvä jos lähtisin takaisin Tampereelle saman tien. Supistukset olivat alkaneet vahvasta kemiallisesta avusta huolimatta uudestaan ja leikkausta alettaisiin valmistella. Äkkiä autoon ja auto käyntiin. Ilma tuntui kylmältä ja auton mittari näyttikin ulkolämpötilaksi -27 astetta. Istuin autossa ja mietin unohdinko jotain: rahapussi ja puhelin mukana, yöpuku ja aamutossut päällä. Kylmän tunne saattoi johtua siitä. Eli takaisin sisälle vaihtamaan vaatteet. En muista automatkasta paljoa: koitin ajaa rajoitusten mukaan, Konhon sillalla oli niin sumuista, etten nähnyt katkoviivoista kuin kaksi lähintä ja radiossa soi Luonas kai olla saan. Laitoin viestin äidilleni, josko joku veisi koiria aamulla ulos ja antaisi niille ruokaa.

Matkalla kello 2.11 Jonnalta tuli viesti: ”Kun tuut seuraa synnytyskylttejä, tule synnytysvastaanottoon”. Luulin jo myöhästyväni synnytyksestä, no tällä kertaa Jonna ainakin olisi ajoissa paikalla. Noin puoli kolmelta pääsin sairaalalle ja synnytysvastaanottoon, josta minut neuvottiin neljänteen kerrokseen ja siellä Jonnalle varattuun huoneeseen. Huoneen ovella minua vastaan tuli synnytyslääkäri, joka tervehti minua: ”Pääsit sitten tulemaan, sua ollaankin vähän jo odoteltu”. Huoneessa oli Jonnan lisäksi kaksi kätilöä, jotka olivat laittaneet antureita Jonnan mahaan ja seurasivat nyt tilannetta näytöistä. Isää lukuun ottamatta koko porukan sykkeitä seurattiin tarkasti. Jonnan kasvoista näki, että välillä sattuu kovasti. Jonna ja toinen kätilö kertoivat tilanteen: synnytystä koetettaisiin pitkittää aamuun, jolloin henkilökuntaa olisi enemmän paikalla ja Jonnan jonkin illalla saaman lääkkeen vaikutus lakkaisi. Jonnaa ei olisi nyt turvallista puuduttaa leikkausta varten ja nukutus olisi liian suuri riski Aakkosille.

Avuton tunne, kun näkee, että toista sattuu, eikä voi tehdä mitään. Näin pitäisi jatkaa aamuun. Kätilö neuvoi minua hieromaan Jonnan alaselkää, se saattaisi rentouttaa lihaksia ja kipu näin hieman hellittäisi. Jonnan tärinästä päätellen hieronta ei auttanut yhtään, kai se on semmoinen kätilöiden juttu isälle, ettei tunne oloaan tarpeettomaksi. Jonnan mukaan hieronta kuitenkin auttoi. Synnytyslääkäri kävi huoneessa välillä tarkastamassa tilanteen ja noin neljän aikaan supistusten väli oli niin pieni, että lääkäri päätti suorittaa ultraäänitutkimuksen. Antureita otettiin Jonnan mahan päältä pois ja kuvaukseen valmistauduttiin. Tällöin Jonna sanoi minulle, että huilaa välillä, ettei kädet väsy hieroessa. No olisihan se ikävää, jos isän kädet olisivat aivan puuduksissa synnytyssalissa.

Saatuaan mahan kuvattua lääkäri nousi seisomaan ja sanoi, ettei enää voitaisi odottaa, koska alatiesynnytys, joka alkoi olemaan lähellä, ei tulisi kysymykseen vauvojen lukumäärän ja ennenaikaisuuden takia. Leikkaus päätettiin tehdä puudutuksella, hyvässä valvonnassa tämä olisi pienempi riski kuin nukutus. Eikä Jonna olisi nukutukseen suostunutkaan Aakkosten takia. Kätilö asetteli sykeanturit takaisin paikoilleen, niitä ei enää kiinnitetty remmeillä. Koitin pitää toisella kädellä antureita paikallaan ja hieroa toisella alaselkää, siis Jonnan. Hoitohenkilökunta alkoi valmistella leikkausta, synnytyssali oli todennäköisesti jo valmisteltu.

Jonna kuskattiin sänkynsä kanssa kohti synnytyssalia ja minut ohjattiin perässä. Matkalla yksi kätilöistä kertoi kuinka synnytys etenisi ja mihin Aakkoset tuotaisiin. Lääkäreitä ja hoitajia oli jo odottamassa lämmitettyjen kuljetuslaatikoiden kanssa vauvoja. Aakkoset laitettaisiin heti synnytyssalissa pusseihin, ettei kuivuminen, joka aiheuttaa lämmön poistumista, alkaisi. Tämän jälkeen pikkuiset vietäisiin käytävän yli avohuoneeseen, jossa kuljetuslaatikot odottivat. Lääkärin tarkastus ja pikainen kuljetus teho-osastolle, näin siis suurin piirtein homma menisi. Synnytyssalin ulkopuolella minun pyydettiin istumaan ja odottamaan lääkärin takkia ja hattua, joutuisinko kuitenkin itse leikkaamaan ja kädet olivat hieromisesta aivan puuduksissa?

Oli uskomatonta kuinka nopeasti paikalle saatiin semmoinen määrä henkilökuntaa. Olen koko raskausajan sanonut, että meidän lapsia on kuvattu ennen syntymää enemmän kun Janne Katajaa ja nyt synnytykseenkin saatiin puolessa tunnissa enemmän väkeä kuin millekään Lauri Tähkän keikalle. Jokaiselle vauvalle oli oma kätilö, lastenlääkäri, sairaanhoitaja ja kirjaaja, lisäksi oli minun helpotuksekseni leikkaava lääkäri, synnytyslääkäri, anestesialääkäri, kaksi leikkaussalihoitajaa, anestesiahoitaja ja salin ovella muutama varahenkilö, sekä vastasyntyneiden teho-osaston henkilökunta. Väkeä hälytettiin kotoa ja muilta osastoilta kaiken kaikkiaan reilusti yli 20 hoitoalan ammattilaista.

Synnytyssalissa Jonna makasi leikkauspöydällä ja anestesialääkäri valmisteli puudutusta. Minulle näytettiin paikka Jonnan vieressä, pääpuolella olevaan tuoliin. Jonnan selkään tökkäistiin pari kertaa isohkolla piikillä ja Jonna käännettiin selälleen. Ilmeestä näki, kun puudutus alkoi tehoamaan, Jonna jopa hymyili täristessään leikkauspöydällä. Hoitaja sanoi: “Eihän isällä ole huono olo tai heikota”. Vastasin, että: “Kyllä tämä tästä, onhan vaimo tässä vieressä pitämässä kädestä kiinni ja tukemassa”. Jonnan rinnan päälle aseteltiin verho, ettemme näkisi varsinaista leikkausta. Kaikki alkoi olemaan valmista, tunto oli lähtenyt riittävästi, henkilökunta aseistettu ja isäkin tukevasti tuolissaan.

Lääkäri sanoi: “aloitetaan” ja me katsoimme Jonnan kanssa käsi kädessä toisiamme ja odotimme merkkiä. Ei kulunut kuin hetki, kun se kuului: melko vahva rääkäisy ja samaan aikaan lääkäri huusi kirjaajalle: “A, syntyi, poika, 9/10.” Tässä kohtaa vauvaa pyritään pitämään minuutin verran napanuora leikkaamatta, varmistamassa hengitystä. Synnytyslääkäri piti A-poikaa käsissä ja kätilö pussia valmiina, tässä minä näin vauvan ensikertaa, käsittämätön tunne, en edes yritä kuvailla sitä tässä, kun vielä nyt kirjoittaessakin tulee kyynel silmään. Havahduin siihen kun toinen, ilmeisesti leikkaava lääkäri huutaa: “VAUHTIA, VAUHTIA”, pelästyin todella, että nyt on jotain vialla. Huuto jatkuu: “B tulee itse, laita A pois ja ota kiinni”. Jonnaa ja minua vähän jo hymyilytti kun hieman vaisumpi rääkäisy kuului ja perään huuto: “B, syntyi, poika, 8/6”. Taas näin pikkuisen vilahtavan pussukkaan ja jatkavan kohti käytävää. Kesti hieman pidempään, kun kolmatta, joka siis oli omassa istukassaan, irrotettiin ja nostettiin ylös. Ilmeisesti tässä kesti liian kauan, koska rääkäisy oli niin kova, että hetken jo luulin sieltä tulleen vielä kaksi. Taas lääkäri ilmoitti kirjaajalle: “ C, syntyi, tyttö, 8/7”. Jonnan kanssa katsoimme toisiamme ja sanoimme yhteen ääneen “tyttö”. A ja B oli ultraäänessä todettu varmoiksi pojiksi, mutta C oli aina niin siveellisesti, ettei varmuutta ollut. Tytön siveellisyyteen olin isänä erittäin tyytyväinen. Synnytyslääkäri sanoi: “Tämähän on aivan erinäköinen kuin nuo pojat”. Ovelta kuului vastaus: “Kyllähän sun pitäis lääkärinä tietää, että tytöillä ja pojilla on hieman eroa”. Tyttö oli selkeästi poikia tummatukkaisempi, aivan samannäköinen kuin Jonna vauvakuvissaan. Verhon takana lääkärit vielä poistivat istukat ja ompelivat haavan kiinni. Ekasta viillosta viimeiseen tikkiin noin kymmenen minuuttia, puutuneilla käsillä, ei hassummin.

Jonna siirrettiin käytävän yli toiseen huoneeseen tarkkailuun. Minulle oli varattu keinutuoli Jonnan sängyn viereen. Yksi kätilöistä kävi kertomassa kaiken menneen hyvin ja Aakkosten voivan hyvin, toki hengitystä avitettiin nasaaleilla, mutta varsinaisiin hengityskoneisiin ei ollut tarvetta. Minä pääsisin pian pikkuisia katsomaan, Jonnan pitäisi levätä vielä pari tuntia. Väsymys alkoi pikkuhiljaa painaa molempia, kun Jonna sai vielä kysytyksi: “Koska tehdään seuraavat?”

Niin, ja ei muuten puutu enää.