Sivut

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Kuumeettomia vauvoja (rv 30+)


Jos digitaaliajasta hakee jotain hyvää (tai huonoa, kummalta kannalta sitä tahtoo katsoa), niin tarjoaahan se toisinaan kiistatonta todistusaineistoa siitä mitä on tapahtunut. Tässä tapauksessa pitkällisen inttämiseni jälkeen taivuin todisteiden valossa ja jouduin myöntämään Tomin olleen oikeassa. Pistän tapahtuneen lääketokkuran piikkiin. Oikaisuksi siis aikaisempaan tekstiini, menimme jo lasten syntymäpäivän iltana Tomin kanssa kahdestaan VTO:lle lapsia katsomaan. Ehkä olen ollut niin huumattuna ja huumaantuneena pienistä otuksista, että tämä muisto oli hieman pinnan alla. Alla kuitenkin valokuva, jonka ottamishetkeksi kamera oli ystävällisesti ikuistanut ajan 14.3.2013 klo 19.09.07 ja tapahtuman, kun pidän kättäni C-vauvan päällä. Lisäksi hetki, kun sain ensimmäisen kerran pidellä B-poikaa sylissäni peittoon käärittynä, tapahtui sekin 14.3.2013. Uskottakoon myös, että Tomi oli jo samana päivänä ajanut partansa pois. Kiitos siis digiaika, kun korjaat haurasta ihmismuistiani. Sitten takaisin tapahtumiin…



Vauvakuumeesta, en tiedä mitä se on. En ole koskaan tunnistanut potevani sitä. Perheenlisäystä suunnitellessamme, en silloinkaan höperöitynyt vauvoista. En rynnännyt kauppoihin hypistelemään vauvan vaatteita, en ostamaan itseäni kipeäksi pastellinvärisistä tarvikkeista. Itse asiassa olen aina hieman pelännyt vauvoja. Hauskaa, eikö totta? Olen kyllä pitänyt lapsista, mutta enemmän siinä vaiheessa kun olemme tavoittaneet yhteisen ymmärrettävän kommunikoinnin tason: puheen. Mielestäni olen myös tullut aina hyvin lasten kanssa toimeen, mutta jälleen edellä mainittu kehitysvaihe saavutettuna. Jos joku on ollut tyrkkäämässä pientä vauvaa syliini, olen lähinnä kamppaillut pienen pakokauhun tunteen, kuin äidillisen hurmoksen tunteen kanssa. Minulla ei ole ollut hajuakaan kuinka pientä vauvaa pidetään sylissä. Ei hajuakaan, kuinka vaippa vaihdetaan, miten päin se kuuluu laittaa? Ei hajuakaan, kuinka tulkita vauvan primitiivisiä signaaleja omasta voinnistaan. Nehän vain itkevät jatkuvasti! Ei hajuakaan, minkä kokoisia vaatteita vauvoille kuuluu hankkia. Pitäisikö nämä tiedot olla naisella jotenkin sisäsyntyisesti hallussa? Minulta ne ainakin ovat puuttuneet.

Kun Tomin kanssa aikanaan keskustelimme lapsen hankkimisesta kaurismäkeläiseen tyyliin suomen kielen rikkaimmilla ilmaisuilla (minä: En uusinut ehkäisyreseptiä. Tomi: Okei. Ja myöhemmin: Tomi: Haluatko oikeasti lapsen? Minä: Joo haluan, haluatko sä? Tomi: Joo, haluan.), oli asia kerrasta selvä. Molemmat halusimme kasvattaa kahden hengen talouttamme suuremmaksi, askel eteenpäin oli luonnollinen ja melkein itsestään selvä. Ei se tarvinnut sen suurempia hössötyksiä ympärilleen, emmekä asiaa julkisesti muille toitottaneetkaan. Tässäkään vaiheessa en silti tunnistanut potevani vauvakuumetta. Koin kyllä jännitystä ja kihelmöintiä, mutta en kuumeilua tai pakonomaista tarvetta käydä vauvoja haistelemassa. Raskaana ollessani hankimme Tomin kanssa yhdessä kirjan VAUVA omistajan opas, joka oli kirjoitettu mahdollisimman yksinkertaiseen sävyyn ja josta salaa uskalsin ammentaa alkeellisimpiakin tietoja vauvan hoidosta. Eipä sillä, ei se juurikaan kasvattanut itsevarmuuttani vauvan käsittelyssä, saati nostattanut kummempaa kuumetta.

On erikoista, miten mikään aiempi epävarmuus ei kuitenkaan ollut se päällimmäinen tunne, kun tein tuttavuutta keskoslaatikoissa asuviin lapsiimme. Kaikkein korkeimmalle kohosi aivan itsestään ehdoton rakkauden tunne. Sen tunteen vallassa en miettinyt, kuinka kauan eläisimme lasten kanssa sairaalassa. En miettinyt, kuinka väärin tai kömpelösti saattaisin lapsia käsitellä (vaikka niin tulikin tapahtumaan). Edelleenkään en kokenut sitä vauvakuumetta, joka jo sanana on mielestäni hieman hassu. Ikään kuin kärsisi sairaudesta,  josta pitää parantamisen keinoin päästä eroon. Ei vauvakuumeessa mitään pahaa ole, mutta se ei ollut se tunne mikä minussa oli. Minun tunteeni oli vanhemman rakkautta omiin lapsiini, eikä sitä parannettaisi millään.

16.3.2013

Sairaala-arkemme muodostui muutamasta tarkkailtavasta mittarista, joiden avulla seurasimme lasten kasvua ja voinnin kehitystä. Näkyvimpänä ja meille konkreettisimpana mittarina oli kakka. Opimme hyvin pian olemaan vilpittömän innoissamme jokaisesta vaipassa odottavasta sontaläjästä ja kiinnostuneina tarkkailemaan sekä raportoimaan sen koostumusta edelleen hoitajille. Oliko ryyniä, löysää, minkä väristä? Kyllä sitä iso ihminen hiljenee elämän perusasioiden äärellä, kun pitää rajallisella liikkumatilalla pienistä keskoslaatikon aukoista operoida kakkaa pursuava vaippa pois, pestä pienillä lapuilla pienen pieni peppu puhtaaksi ja taiteilla uusi puhdas vaippa kiinni ennen kuin vahinko laajenee. Tänään oli päivä kun jaksoin sen verran seisoa tolpillani, että pääsin vaihtamaan ensimmäisen vaipan lapselleni. Elämän pieniä virstanpylväitä.

Toinen seurattava mittari oli maito. Eipä sellainenkaan asia ollut koskaan juolahtanut pieneen mieleeni, että vastasyntynyt lapsi ei ehkä kykenekään sulattamaan äidinmaitoa ongelmitta ravinnokseen. Jokaisella lapsistamme mahat temppuilivat alkuun maidon kanssa ja nenämahaletkun kautta jouduttiin aika ajoin ”pakittamaan” takaisinpäin vihreäksi muuttuneen nesteen kanssa. Maitomäärissä jumpattiin edestakaisin ja millimäärät, joilla pienten vatsojen oli määrä täyttyä, olivat alkuun häviävän pienet.

Maitomittarin toinen puoli oli oma lypsytuotantoni, joka käynnistyi jokseenkin nihkeästi. Olin etukäteen ajatellut, että se mitä tulee on kaikki plussaa, mutta en ollut varautunut siihen kuinka lannistavaa epäonnistuminen voisi ollakaan. Ihmiset ympärilläni hyväntahtoisesti kannustivat ja hoitajat antoivat neuvoa ja tukea kuinka lypsäminen tulisi aloittaa ja pitää yllä. Samalla kuitenkin huomasin heidän hienovaraisen huolestumisensa, kun maitoa ei lähtenytkään odotetusti tulemaan. Jo sana lypsäminen toi mieleeni teolliset navetat ja lypsylehmät, joihin itseni vertaaminen ei toiminut mitenkään mieltä ylentävästi. Toki koitin pitää mielessä, että jokainen maitotippa palvelisi ja olisi erityisen tärkeä lapsilleni, mutta tämänkin oivaltaminen lisäsi pettymystä entisestään, kun maitoa ei tullut kuin häviävän pieniä millimääriä. Sairaalan lypsykoneet ovat siinä mielessä armottomat, että ne millilleen kertovat paljonko utareistasi maitoa irtoaa.

Koitin myös järkeistää asiaa itselleni, joskin melko huonoin tuloksin. Fysiologisesti ei ollut mikään itsestään selvyys, että maitoa tulisi ja onhan tapauksia, joissa yhdenkään lapsen äidit eivät ole kyenneet lastaan lainkaan imettämään. Enkä millään muotoa pitänyt asiaa kenenkään muun kohdalla huonon äidin mittarina, joskaan itselleni en ollut ajatuksissani yhtä armollinen. Imetys tuntui kuitenkin niin kaukaiselta ajatukselta katsellessani lapsiani keskoskaapissa nenämahaletkuineen, etten varmasti ajatuksen tasolla ruokkinut itse kovin tehokkaasti maidon erittymistä. Mentaalipuolen kun sanotaan vaikuttavan asiaan yllättävän paljon. Asiaa olisi myös voinut auttaa säntillinen kolmen tunnin lypsyrytmi, mistä en ainakaan öisin jaksanut pitää kiinni, niin uupunut ja kivuissani olin ainakin ensimmäiset sairaalassa viettämäni yöt.

Kolmantena mittarina hoitajien kertomista päivittäisistä tilanneraporteista opimme seuraamaan bilirubiiniarvojen kehitystä. Arvojen ollessa koholla, ilmeni se vauvalla päällisin puolin ihon keltaisuuden lisääntymisenä ja hoitokeinona annettiin valohoitoa. Meille selitettiin, että kyseinen maksan toimintaan liittyvä häiriö oli suhteellisen yleistä keskosilla eikä syytä suurempaan huoleen olisi. Jokainen lapsistamme viettikin vuorollaan aikaa sinistä valoa hohtavan lampun alla kuin solariumissa ikään. Hoidon ollessa käynnissä, tarkoitti se meidän kannalta sitä, että sylittely kenguruhoidon muodossa jäisi kyseisen lapsen osalta väliin. Valohoitoa ei ollut hyvä katkaista kesken kaiken ja ennen kuin bilirubiiniarvot olisivat saavuttaneet normaalin tason.

B-poika valohoidossa

Kaiken kaikkiaan tänään oli jännittävä päivä, sain C-tytön paidan alle kenguruhoitoon, maaginen pieni otus! Kehitys lapsilla on ollut huikeaa ja päivät tuntuvat kuluvan nopeasti. A-poika sai jo nasaalin tänään pois ja C-tyttökin pääsi hirvityksestä eroon illan aikana. Kyseinen letkuviritelmä on peittänyt lasten kasvot niin suurelta osin, että vasta siitä eroon päästyään alkoi pikkuisten ulkonäkö hahmottumaan. Ainakin A-poika oli ihan isänsä näköinen, komea pikkumies. Ja tyttö oli selvästi pikkuinen kopio minusta. Totesimmekin Tomin kanssa, että äiti kloonasi itsensä kerran ja isä kahdesti, elimmehän edelleen sen tiedon varassa, että pojat olivat identtiset, vaikka emme olleetkaan saaneet mahdollisuutta verrata heidän ulkonäköään vierekkäin.

C-tyttö kenguruhoidossa

17.3.2013

Olisivat jo tänään laittaneet minut sairaalasta kotiin. En kuitenkaan tuntenut oloani niin vahvaksi, että olisin ollut kotiutumiskunnossa. En pystynyt kivuiltani suorassa kävelemään ja sängystä nouseminen oli joka kerta suuren luokan ponnistus. Sain siis vielä jäädä sairaalahoitoon osastolle, ei suurimmaksi osin siksi että kuntoni sitä olisi hoitajan mielestä vaatinut vaan siksi, että osastolla sattui olemaan tilaa.

Tomi tuli yhdessä äitinsä Arjan kanssa vierailemaan ja vietimme aikaa VTO:lla aakkostemme kanssa. Oli kerrassaan upeaa, että isovanhemmat saivat osastolla vierailla ja jopa osallistua hoitamiseen. C-tyttö oli tänään valohoidossa, joten jaoimme kenguruhoitovuorot siten, että B-poika pääsi isänsä paidan alle ja A-poika minun syliini. Hienosti tehty jako, sillä B-poika pissasi isänsä päälle paidan sisällä. Mummi taas sai tuta tulevasta, kun pääsi tytölle vaippaa vaihtamaan, tohkeissaan näytti tästä kunniasta olevan. J

Illalla kävin vielä yksin lapsia moikkaamassa ja pitämässä B-poikaa kenguruhoidossa. Keskustelimme Tomin kanssa puhelimessa, ressukka joutui valtavasti ajamaan edestakaisin kodin ja sairaalan väliä. Olin huolissani Tomin jaksamisesta ja unen määrästä. Tomin äänestä kuulsi väsymys mutta myös surullisuus, kun ei illalla päässyt mukaan VTO:lle. Oli kuitenkin parempi, että Tomi saisi jossain välissä lepohetkensä.

Hoitajat ja lääkärit kyselivät meiltä toistuvasti, oliko lapsille joitakin kutsumanimiä joita käyttää. Olimme tähän asti puhutelleet heitä pelkillä kirjaimilla ja hoitajat olivat sitä mieltä, että lasten käsittely saisi enemmän persoonaa, jos heitä voitaisiin kutsua joillakin nimillä. Asiasta Tomin kanssa keskusteltuamme, päätimme nimetä lapset tässä vaiheessa seuraavasti:

A: Nuutti
B: Nyytti
C: Lyyli

Nyytti oli meillä työnimenä, kun elimme vielä normaalia odotusaikaa sillä normaalilla yhden lapsen oletuksella ja olimme sitä mieltä, että nimi istui pienelle B-pojallemme nyt hyvin. A-pojalle sitten ehdotin nimeä Nuutti, sillä se sointui kivasti Nyytin kanssa ja oli muutenkin mielestäni kaunis nimi pojalle. Lyyli juontaa taas historiansa omasta lapsuudestani, se oli nimi jota oma isäni oli minulle aikanaan ehdottanut. Lyyli oli myös sopivan kipakka nimi, istuen kantajalleen erinomaisesti.

Maidon lypsäminen oli edelleen nihkeää ja päätin laittaa yöksi itselleni herätyksen, jotta rytmi pysyisi yllä ja tärkeä yölypsy tulisi tehtyä.

18.3.2013

Tänään pääsin kotiin, aloinkin olla jo kypsä sairaalassa makaamiseen. Ihana päästä omaan sänkyyn nukkumaan. Yöllä en sitten ollutkaan herännyt herätyskellooni. Olin laittanut puhelimeni hiljaiselle, jotta huonetoverini ei häiriintyisi ja tämä siis sillä seurauksella, etten siihen sitten herännytkään. Se siitä orjallisesta yölypsystä.

Aamupäivästä kävin lapsia tervehtimässä pikaisesti, puolilta päivin lääkärin oli tarkoitus käydä osastolla luonani. Lyylille suoritettiin juuri sydämen ultraäänitutkimusta, koska häneltä oli aikaisemmin kuultu sydämestä hieman sivuääniä. Pelottavaa, vaikka lääkäri selitti asian hyvin arkisen rauhallisesti. Tutkimuksen perusteella ei kuitenkaan ollut syytä sen enempiin toimenpiteisiin, koska hengitys sujui hienosti ilman nasaalia ja tilannetta päädyttiin vain seuraamaan. Sydämen ultran lisäksi myös aivot ultrattiin, melkoisia vanhemmille pelkoa aiheuttavia toimenpiteitä. Kaikki oli kuitenkin kunnossa (tai kehitystä vastaavassa tilassa), joten turhat huolet sikseen. Tyttö näytti nauttivan olostaan ja mikäs siinä, kun annetaan tuollaista intialaista päähierontaa… Sain tutkimuksessa auttaa sen verran, että pitelin Lyylin päätä paikallaan. Vaikka eipä siinä paljoa tarvinnut pidellä, niin mukavalta tytön olo näytti.

Ennen paluuta osastolleni sain vielä hoitaa Nyyttiä: pestä, vaihtaa vaipan ja auttaa punnituksessa. Tämä kaikki siis keskoslaatikon uumenissa. Nyyttiä pesu ensin suututti, mutta rauhoittui lopuksi. Sain vielä lopuksi pojan syliini peittoon käärittynä siksi aikaa, kun hoitajat puhdistivat keskoslaatikon. Siinä me tuijottelimme toisiamme, minä aivan haltioituneena, poika ihmeissään.

Osastolle palattuani luonani kävi juttelemassa hyvin empaattinen kätilö, joka oli erikoistunut imetysasioihin. Tirautinpa siinä pari turhautumisen ja herkkyyden kyyneltä, kun hän kyseli, mitä tunsin kun lapseni olivat hoidettavana teho-osastolla ja tunsinko sidettä heihin. Hänen neuvoillaan sain kuitenkin korjattua lypsytapaani ja jatkossa pitäydyin säännöllisessä rytmissä. Lisäksi sain vielä reseptin lääkkeelle, joka edesauttoi maidon erittymistä. Ehkä tämä tästä. Myös sosiaalityöntekijä kävi juttelemassa minun ja Tomin kanssa, auttaen ja neuvoen eri etuuksien ja korvausten suhteen, mitä meillä olisi mahdollisuus tilanteessamme hyödyntää.

Pääsin siis kotiin ja Tomin avustuksella köpötin turvonneilla jaloillani matkaan. Kävely oli vielä kovin hidasta ja hengitys hyvin pinnallista. Koska lapseni olivat edelleen sairaalahoidossa, sain sairaalalta maitopumpun kotiin käyttööni. Haimme maitopumpun Taysin uumenista ja kotimatkalla vielä apteekista läjän lääkkeitä kipuun. Odotimme vieraita Kotkasta ja kauaa emme ehtineet kotona ollakaan, kun oma äitini, isäni ja serkkuni Mertsu saapuivat. Olin jokseenkin herkässä mielentilassa ja parahdin itkuun sillä sekunnilla, kun näin heidät. Sain koottua itseni juuri sen verran, että pillahdin uuteen lohduttomaan itkuun kun rintapumpun osat piti keittää käyttöä varten. Olin nostanut kattilan valmiiksi liedelle, mutta en laittanut vettä siihen. Tomi sitten totesi jotakin siihen suuntaan, että pitäisikö sitä vettäkin olla, että ne osat saisi keitettyä. Parkumiseni lomasta sain soperrettua jotain siitä, etten saanut/uskaltanut nostella painavia tavaroita. Koita siinä sitten järkevästi keskustella näiden hormonien kanssa…

Oli niin ihanaa nähdä äiti, isä ja Mertsu pitkästä aikaa. Äidillä ja isällä oli iso kassi Espanjan tuliaisia mukanaan, ihania lastenvaatteita täynnä. Äiti tarttui topakasti imuriin, Mertsu siisti keittiön ja pöydän ja laittoi kahvit tulemaan. Sain itsekin hengityksen tasaantumaan ja kävimme kahvin äärellä läpi synnytystä ja menneitä päiviä tapahtumineen.

Pian pitikin lähteä Taysiin, jottei vieraiden paluumatka Kotkaan venyisi kovin myöhäiseksi. Päälleni koitin etsiä mahdollisimman löysät ja mukavat vaatteet, mikä merkitsi automaattisesti tyylistä tinkimistä. Ihan sama minulle, vaikka lopputuloksena näytinkin sossun kerjäläiseltä sieltä epätoivoisimmasta päästä. Vaikutelman kruunasi, kun kerjäsin käsi ojossa äidiltä ja Mertsulta kolikoita saadakseni ostettua juoman juoma-automaatista.

Pitkään eivät Kotkan vieraat ehtineet osastolla vierailla, mutta hetki oli tärkeä niin meille kuin heillekin. Ihmettelevät katseet kiersivät laatikolta toiselle ja Mertsu nimesi ensivierailulta Nyytin Sisuksi, sellainen sisupussi poika jo oli, vaikkakin pienessä altavastaajan asemassa. Heidän lähdettyään jäimme vielä myöhäiseen iltaan asti sylittelemään lapsia, Tomilla Nuutti kenguruhoidossa ja minulla Lyyli.

Kenguruvanhemmat eri puolella huonetta

19.3.2013

Valoa tunnelin päässä, eli maitobaarissa alkoi pikkuhiljaa tapahtumaan. Yöksi laitoin herätyksen ja kolmelta nousin pumppaamaan. Koitin olla Tomia herättämättä mutta turhaan, koiran unta nukkuva mieheni oli heti valmis auttamaan. Tämä oli kuitenkin yksinäisen naisen hommaa ja vieläpä melko ankeaa sellaista, joten Tomi sai siunauksen ja luvan jäädä nukkumaan. Maitosaldot olivat vielä pieniä, mutta jo aamupäivällä VTO:lla kertalypsystä kertyi 20 milliä ja myöhemmin illalla kotona 25 ml. Tämäkö pitäisi riittää kolmelle vauvalle?

Aamusta suuntasimme ensin Tomin työterveysasemalle lääkärikäyntiä varten. Tomi haki sairaslomaa, jota lääkäri kirjoitti viikon loppuun asti syynä akuutti stressi. Siltikään ei ollut varmaa, hyväksyisikö työnantaja sairasloman syyn, se jäi nähtäväksi. Sen pitempää vapautusta töistä ei tätä kautta ollut luvassa. Lastemme elämän herkkä alku täytti elämämme ja me koitimme taistellen löytää keinoja, että isä saisi olla siinä mahdollisimman paljon osallisena.

Aamupäivän vietimme VTO:lla ja iltapäivästä kävimme kotona kääntymässä koiria ruokkimassa ja ulkoiluttamassa. Saatoimme itsekin vähän välipalaa siinä välissä syödä. Illaksi matkasimme jälleen sairaalalle. Tämä oli esimakua tulevista matkapäivistä, joihin kuului päivittäinen 240 km ajomatkaa. Poiskaan sairaalalta ei hennonnut olla.

Tämä on ollut elämäni pisimpiä viikkoja, mikä lienee nähtävissä myös tämän tekstin pituutena. Ja silti tuntuu, että vain murto-osa kaikesta kokemastani on tässä sanoiksi puettuna.

Lasten painot 18.3.2013:

Nuutti: 1345 g
Nyytti: 1325 g
Lyyli: 1340 g

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Isän sanoin (rv 30): Minä, isä


Meiltä on Jonnan kanssa ymmärrettävistä syistä tämä blogin kirjoittaminen hieman jäänyt, mutta pyritään nyt jatkamaan, kun aikaa on, eikä edes väsytä... Ja jotkut jopa ovat jatkoa toivoneet. Siis Aakkosethan ovat jo kotona ja nimetkin on annettu, mutta koitamme Jonnan kanssa silti edetä kirjoituksissa kronologisessa järjestyksessä. Eli näitä tulevia kirjoituksia on koottu pienistä ja suurista päiväkirjamerkinnöistä, sekä valokuvantarkoista ja seitinohuista muistikuvista. Sairaala-aika oli sekä fyysisesti, että henkisesti todella raskas ja näin ollen osa päiväkirjamerkinnöistä ja muistikuvista ei välttämättä ole aivan aikajärjestyksessä, mutta kokonaisuus ratkaisee. Opetin Jonnan lisäämään kuvia blogiteksteihin, joten näette konkreettisesti mitä ollaan saatu aikaiseksi. Iso kiitos Vesalle, joka lasten nimiäisissä puhumalla sai minut rohkaistua jatkamaan juuri tätä blogikirjoittelua. Ja Vesa, sori noi jääkiekkovertaukset, mutta alivoimalla ei vihelletä pitkiä kiekkoja. Tästä siis jatkoa suoraan edelliseen kirjoitukseen ja nyt oikeasti ISÄN sanoin:

Ensimmäinen päivä isänä.

Kätilö tuli pian takaisin ja Jonna sai kipupumpun, semmoinen laite josta saat itse painella nappia ja aina sujahtaa jotain kohtuuhyvää lääkettä suoneen. Ei mennyt kuin hetki ja Jonnan silmät olivat kun Trainspottingissa. Kun Jonna oli saatu huumattua, kätilö lähti viemään minua kohti Vastasyntyneiden teho-osastoa, eli VTO:ta (tämä lyhenne tullaan mainitsemaan moneen kertaan näissä blogiteksteissä). Osasto oli samassa kerroksessa, mutta ilman hoitajaa pitäisi kulkea kuudennen kerroksen kautta. Tulimme isoista ovista hämärään huoneeseen ja hetken luulin tulleeni HIFK:n maalille, niin paljon sinipaitaisia oli paikalla ja punaiset valot vilkkuivat. Kätilö sanoi: "tässä olisi isä Koivula". Kaikki kääntyivät katsomaan, kukaan ei hetkeen sanonut mitään, tuijotti vain. Myöhemmin iltapäivällä peiliin katsoessa mietin, että siinä varmaan on hoitohenkilökunta ajatellut: "tuon näköinenkö on näiden isä, hyvältä näyttää kolmikon tulevaisuus...". Olin ajanut parran viimeksi silloin, kun kuulin ensi kertaa kolmosista, eli 22 viikkoa sitten, enkä ollut nukkunut kahteen päivään. No ei se parranajo myöhemmin paljoa auttanut ja seuraavista kunnon unista ei ollut tietoakaan. Yksi hoitajista sai sanotuksi jotenkin näin: ”siinä edessä on yksi ja nuo kaikki tuolla sivuseinällä.”

Se oli varmasti elämäni kovin paikka, nähdä niin pienet ihmiset niin täynnä putkia, letkuja ja johtoja. Kyllähän se oli tiedossa, että ennenaikaisina keskosina syntyisivät ja hoitoa tulisivat tarvitsemaan, mutta minä en ainakaan ollut osannut valmistautua, en todellakaan ollut valmis tähän. En usko, että kukaan pystyy valmistautumaan tällaiseen täysin. Kyyneleet silmissä katselin kolmikkoa vuoronperään. Sain hoitajalta pienen lapun johon oli kirjoitettu Aakkosten painot ja pituudet:
A: 1420 g / 40 cm
B: 1455 g / 40 cm
C: 1460 g / 41 cm
Minulle vakuuteltiin mittojen olevan todella hyvät ja kaiken näyttävän muutenkin lupaavalta. Minua tämä ei oikein vakuuttanut, Hessun lähijärvestä saamien pilkkiahventen keskipaino on suurempi kuin meidän vauvojen.

En saanut Aakkosia vielä tässä vaiheessa syliin, en tiedä olisinko edes uskaltanut syliin ottaa, niin pieniä ja hauraan näköisiä olivat. Ja jotenkin minulla oli ajatus, että Jonnan pitäisi olla mukana kun vauvoja otetaan ensimmäistä kertaa syliin. En ole varma kuinka kauan kuljin keskoskaapilta toiselle katsellen näitä nukkuvia ihmeitä. Otin muutamia kuvia kännykällä, jotta Jonnakin näkisi, että kaikki on tallella ja palasin Jonnan huoneeseen synnytysosastolle kuvien ja pienen mittalappusen kanssa. Jonna oli edelleen melkoisesti lääkkeissään ja niiden ansiosta pystyi myös nukkumaan. Sovimme Jonnan kanssa, että koska me olimme väsyneitä ja oli sopivasti vielä melko aikainen aamu niin laittaisin viestin lähisukulaisille yön tuloksista ja muutkin saisivat herätä ja olla väsyneitä.

Menin alakertaan, laitoin viestin ja sammutin heti puhelimen, ettei tarvitsisi heti alkaa vastailemaan. En olisi kyllä pystynyt juuri silloin puhumaankaan. Myöhemmin kun avasin puhelimen totesin sammuttamisen olleen hyvä ratkaisu, ne muutama lähettämäni viesti oli poikinut kymmeniä vastausviestejä ja -soittoja. Menin takaisin Jonnan huoneeseen, johon oli tuotu meille aamupalaa ja koska Jonna ei vielä saanut syödä niin söin yksin kaiken. Kätilö tuli huoneeseen ja kertoi, että voisimme viedä Jonnan sänkyineen VTO:lle. Työnsimme sekavan Jonnan ahtaalle osastolle ja koitimme käännellä sänkyä ja laskea keskoskaappeja niin, että Jonna näkisi ensimmäistä kertaa lapsensa oikeasti, ei enää mustavalkoisia ultrakuvia tai minun ottamia pieniä kännykkäkuvia, vaan oikeat ja omat lapsensa. Ilmeestä näki, että Jonna olisi halunnut ottaa vauvat syliin, mutta sekä Jonna, että lapset olivat vielä liian heikkokuntoisia siihen. Seuraavana päivänä lapsia jo mahdollisesti saisi pitää kenguruhoidossa. Veimme taas nukahtaneen Jonnan vuodeosastolle.

Iltapäivä alkoi olemaan jo pitkällä ja minä lähdin kotona käymään koiria ruokkimassa ja vähän nukkumassa. Makailin sängyllä ja luin viestit, taisin vastata joihinkin puheluihinkin. Nukuttua en saanut, vaan menin suihkuun ja ajoin parran, koska playoffit oli ohitse. Silloin tajusin miltä olin aamuyöllä näyttänyt.  Menin takaisin sairaalalle ja minun mielestäni kävimme katsomassa Aakkosia Jonnan kanssa jo silloin, mutta Jonna ei tätä muista. Eikä muistanut, että olin jo tällöin ilman partaa. Tämä on nyt semmoinen seitinohut muistikuva ja päätin, että parempi olla kirjoittamatta siitä tarkemmin, koska se on hyvinkin saattanut olla unta. Oli jo myöhä kun pääsin kotiin. Se yö meni vähillä unilla sohvalla koirien kanssa.

Kun Jonnan kanssa aloitimme blogin kirjoittamisen, niin ajatuksena oli, että tulevat kolmosten odottajat ja miksei muutkin voisivat lukea kokemuksia ja valmistautua paremmin kuin me, jotka emme juurikaan olleet löytäneet varsinaisia kokemuksia mistään. Nyt ymmärrän miksi niitä ei löydy, on aivan sama mitä tähän kirjoitan, ei se auta. Ne jotka joutuvat omat lapsensa näkemään letkuissa niin pieninä, joutuvat siihen omien ajatustensa kanssa, eivät minun tai jonkun muun joka sen on kokenut. Siitähän tässä olikin kyse, siis kuinka minä tämän koen, pelot, surut, ilot ja sen suunnattoman jännityksen. Kaikillahan ne tunteet on, mutta tuntuu, että vasta kun saa lapsen ne tulevat esiin, muiden nähtäville ja se on se mitä ne niin sanotut "kovat jätkät" pelkäävät, eivätkä mene mukaan synnytykseen, vaikka sinne pääsisivät. Alustuksessa mainittu Vesa sai puheellaan minut tuntemaan itseni rohkeaksi, kun uskallan kirjoittaa näin kovien riskien raskaudesta, Jonnan ja minun henkilökohtaisista asioista ja omista tunteista. Vauvat varmaan pitävät isää todellisena supersankarina, mutta jos en lopeta pian tätä lässytystä niin saavat hävetä isää teineinä, jos siis opetan Aakkosille ATK:ta. Tämä on hyvä lopettaa Gösta Sundqvistin sanoihin:

"Joka joulu tuli turpaan
joskus meinas tulla puukosta
Mies voi kuolla suukosta
usein kuulla sain"

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Tehokasta elämää (rv 30)

Leikkausta seurannut päivä kului suurimmaksi osaksi usvaisessa väsymyksessä. Leikkaussalista minut siirrettiin toiseen huoneeseen toipumaan ja odottamaan puudutuksen vaikutuksen lakkaamista. Harras toive oli, että jalkani tottelisivat vielä senkin jälkeen aivojeni lähettämiä käskyjä. Kill Bill –henkisen psyykkauksen jälkeen sainkin liikutettua isovarvastani ja vähitellen muut varpaat ja koko jalka seurasivat. Kiva, ei halvausta. Jos ei hilpeäksi niin ainakin helpommaksi toipumisen minulle teki ”taikanappi”, jota painamalla siirtyi hyvää oloa suoraan suoneen. Taisin kädet pitkällä hamuta laitteen perään siinä vaiheessa kun se lopulta vietiin pois ja kivun lievitys vaihtui perinteisiin pillereihin.

Kaiken kaikkiaan lasteni syntymäpäivä oli minulle hieman sumuinen. Torkuin toipumishuoneessa tämän tästä Tomin ollessa suurimmaksi osaksi seurassani. Jossain vaiheessa hoitaja kävi huoneessa kertomassa että lapsilla oli kaikki hyvin ja Tomi pääsi heitä jo katsomaan, minä pääsisin vähän myöhemmin. Kun se hetki sitten koitti, minut kärrättiin sairaalavuoteella lasten teho-osastolle ja makuuasennosta sain nähdä vilauksen jokaisesta lapsestani. Muistikuvani ovat hyvin epämääräiset tästä ensimmäisestä kohtaamisestamme, muistan ihmetelleeni kuinka mahduimme isolla sängyllä pyörimään huoneessa ja kuinka pieniä otukset keskoslaatikoiden uumenissa olivat. Tämän jälkeen minut vietiinkin osastolle, jossa uni ja kipulääke jatkoivat maistumistaan. Ruoastakin taisin kertaalleen kieltäytyä, eli olin toooooosi väsynyt. Kunnolla hereille ja tolkkuihini taisin tulla vasta seuraavana päivänä.

15.3.2013
Synnytystä seuraavana päivänä odotinkin jo malttamattomana pääsyä lasten luokse. Myös appivanhemmat tulivat ensivisiitille yhdessä Tomin kanssa. Jouduin lääkkeen sumentamia silmiäni hieraisemaan kerran jos toisenkin tunnistaakseni parrattoman aviomieheni. Playoff-parta oli saanut lähteä. Lähdimme yhdessä Aakkosia tervehtimään, hoitajat auttoivat minut leukaperiäni kiristellen pyörätuoliin istumaan. Sängystä tuoliin siirtyminen ei ollut koskaan tuntunut näin suurelta urakalta.

Teho-osastolle päästyämme hoitaja tuli kertomaan lastemme voinnista. Minua kutsuttiin äidiksi ja taisin ensin vilkaista ympärilleni katsoakseni kelle puhutaan, kunnes ymmärsin että se olen minä. Sisälläni liikahti jotain outoa. Se minä nyt olen, äiti. Kolmen lapsen äiti. Asian ymmärtäminen tuntui jännittävältä ja samalla kertaa selittämättömältä.

Lasten vointi oli pääasiallisesti hyvä, mistä olin hyvin huojentunut. Sain jo B-pojan syliini pideltäväksi hetkeksi aikaa, visusti peittoon käärittynä. Pieni olento raotti silmiään ja koitti tarkastella minne oli joutunut. Ressukka oli aivan erilaisten johtojen ja letkujen peittämä, hengitystä avusti nasaali, mikä peitti kasvot lähes kokonaan. Juttelin sekavia pienelle pojalleni onnen kyynelten lomasta ja lämpö täytti oloni. Yhteinen hetkemme jäi tässä vaiheessa vielä lyhyeksi ja poika pääsi pian takaisin keskoslaatikon lämmön suojiin. Seurasin pyörätuolista kuinka Tomi pääsi ensimmäistä kertaa vaihtamaan vaippaa tytölle hoitajan opastamana, itse en vielä jaksanut seisoa kunnolla. Tomin kädet näyttivät suunnattoman suurilta pikkuisen tytön ympärillä ja vaipanvaihto laatikossa vaati omaa akrobatiaansa. Myöhemmin vielä A-poika pääsi isänsä paidan sisään kenguruhoitoon. Siinä se on, pieni ja hento ote. Katselin heitä olo herkkänä, minua itketti. Tästä meidän yhteinen matkamme toden teolla nyt alkoi ja olin luottavainen yhteisen tulevaisuutemme suhteen, kyllä tämä tästä.

Emme olleet ehtineet ennalta vierailemaan vastasyntyneiden teho-osastolla, koska synnytys käynnistyi lopulta niin yllättäen. Totuus kuitenkin on, että mikään vierailu ja ennakkoinfo ei olisi voinut valmistaa minua siihen kokemukseen ja tunteeseen minkä kohtasin ensimmäistä kertaa vieraillessani lasten luona yhtään tolkuissani. Se suunnaton avuttomuuden tunne tekee ihmisestä pienemmän kuin ennenaikaisesti syntyneen varpaat ovat. Ympärillä laitteet kilkattavat, suhisevat, piippaavat ja hälyttävät. Erilaiset monitorit seuraavat elintoimintoja. Henkilökunta on aivan suurenmoista ja tunsin kyllä heti suurta luottamusta heidän ammattitaitoansa kohtaan ja tiesin lasteni olevan hyvässä hoidossa. Täällä teho-osastolla näin konkreettisesti sen lottovoiton, mitä on saada syntyä Suomeen. 

A-poika sinisen villamyssynsä kanssa

B-poika nasaalin takana piilossa

C-tyttö ottaa laatikon lämmössä rennosti


keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Isän sanoin (rv 30): Jotain puutuu


Kello oli hieman yli puolen yön ja minä pyörin sängyssä ja mietin, että nyt on torstai 14.3., raskausviikkoja on tasan 30. Aamulla varmaan selviäisi leikkauspäivä, joka siis tulisi olemaan Aakkosten syntymäpäivä. Jonna olisi pari viikkoa sairaalassa hyvässä valvonnassa, ehkä jopa paremmassa kuin kotona. Ajattelin, että mikä yllätys se muka olisi isovanhemmille, jos huomenna jo ilmoittaisimme, että meidän lapset syntyvät kahden ja puolen viikon päästä maanantaina kello 10.00-10.15?
En ollut kunnolla nukahtanut kun puhelin soi klo 1.36. Yhden vuorokauden sisällä tämä alkoi olemaan jo liikaa paljon possun lihaa syövälle, hieman ylipainoiselle, neljääkymmentä lähestyvälle suomalaiselle miehelle. Puhelimessa Jonna sanoi hiljaisella äänellä, että olisi hyvä jos lähtisin takaisin Tampereelle saman tien. Supistukset olivat alkaneet vahvasta kemiallisesta avusta huolimatta uudestaan ja leikkausta alettaisiin valmistella. Äkkiä autoon ja auto käyntiin. Ilma tuntui kylmältä ja auton mittari näyttikin ulkolämpötilaksi -27 astetta. Istuin autossa ja mietin unohdinko jotain: rahapussi ja puhelin mukana, yöpuku ja aamutossut päällä. Kylmän tunne saattoi johtua siitä. Eli takaisin sisälle vaihtamaan vaatteet. En muista automatkasta paljoa: koitin ajaa rajoitusten mukaan, Konhon sillalla oli niin sumuista, etten nähnyt katkoviivoista kuin kaksi lähintä ja radiossa soi Luonas kai olla saan. Laitoin viestin äidilleni, josko joku veisi koiria aamulla ulos ja antaisi niille ruokaa.
Matkalla kello 2.11 Jonnalta tuli viesti: ”Kun tuut seuraa synnytyskylttejä, tule synnytysvastaanottoon”. Luulin jo myöhästyväni synnytyksestä, no tällä kertaa Jonna ainakin olisi ajoissa paikalla. Noin puoli kolmelta pääsin sairaalalle ja synnytysvastaanottoon, josta minut neuvottiin neljänteen kerrokseen ja siellä Jonnalle varattuun huoneeseen. Huoneen ovella minua vastaan tuli synnytyslääkäri, joka tervehti minua: ”Pääsit sitten tulemaan, sua ollaankin vähän jo odoteltu”. Huoneessa oli Jonnan lisäksi kaksi kätilöä, jotka olivat laittaneet antureita Jonnan mahaan ja seurasivat nyt tilannetta näytöistä. Isää lukuun ottamatta koko porukan sykkeitä seurattiin tarkasti. Jonnan kasvoista näki, että välillä sattuu kovasti. Jonna ja toinen kätilö kertoivat tilanteen: synnytystä koetettaisiin pitkittää aamuun, jolloin henkilökuntaa olisi enemmän paikalla ja Jonnan jonkin illalla saaman lääkkeen vaikutus lakkaisi. Jonnaa ei olisi nyt turvallista puuduttaa leikkausta varten ja nukutus olisi liian suuri riski Aakkosille.
Avuton tunne, kun näkee, että toista sattuu, eikä voi tehdä mitään. Näin pitäisi jatkaa aamuun. Kätilö neuvoi minua hieromaan Jonnan alaselkää, se saattaisi rentouttaa lihaksia ja kipu näin hieman hellittäisi. Jonnan tärinästä päätellen hieronta ei auttanut yhtään, kai se on semmoinen kätilöiden juttu isälle, ettei tunne oloaan tarpeettomaksi. Jonnan mukaan hieronta kuitenkin auttoi. Synnytyslääkäri kävi huoneessa välillä tarkastamassa tilanteen ja noin neljän aikaan supistusten väli oli niin pieni, että lääkäri päätti suorittaa ultraäänitutkimuksen. Antureita otettiin Jonnan mahan päältä pois ja kuvaukseen valmistauduttiin. Tällöin Jonna sanoi minulle, että huilaa välillä, ettei kädet väsy hieroessa. No olisihan se ikävää, jos isän kädet olisivat aivan puuduksissa synnytyssalissa.
Saatuaan mahan kuvattua lääkäri nousi seisomaan ja sanoi, ettei enää voitaisi odottaa, koska alatiesynnytys, joka alkoi olemaan lähellä, ei tulisi kysymykseen vauvojen lukumäärän ja ennenaikaisuuden takia. Leikkaus päätettiin tehdä puudutuksella, hyvässä valvonnassa tämä olisi pienempi riski kuin nukutus. Eikä Jonna olisi nukutukseen suostunutkaan Aakkosten takia. Kätilö asetteli sykeanturit takaisin paikoilleen, niitä ei enää kiinnitetty remmeillä. Koitin pitää toisella kädellä antureita paikallaan ja hieroa toisella alaselkää, siis Jonnan. Hoitohenkilökunta alkoi valmistella leikkausta, synnytyssali oli todennäköisesti jo valmisteltu.
Jonna kuskattiin sänkynsä kanssa kohti synnytyssalia ja minut ohjattiin perässä. Matkalla yksi kätilöistä kertoi kuinka synnytys etenisi ja mihin Aakkoset tuotaisiin. Lääkäreitä ja hoitajia oli jo odottamassa lämmitettyjen kuljetuslaatikoiden kanssa vauvoja. Aakkoset laitettaisiin heti synnytyssalissa pusseihin, ettei kuivuminen, joka aiheuttaa lämmön poistumista, alkaisi. Tämän jälkeen pikkuiset vietäisiin käytävän yli avohuoneeseen, jossa kuljetuslaatikot odottivat. Lääkärin tarkastus ja pikainen kuljetus teho-osastolle, näin siis suurin piirtein homma menisi. Synnytyssalin ulkopuolella minun pyydettiin istumaan ja odottamaan lääkärin takkia ja hattua, joutuisinko kuitenkin itse leikkaamaan ja kädet olivat hieromisesta aivan puuduksissa?
Oli uskomatonta kuinka nopeasti paikalle saatiin semmoinen määrä henkilökuntaa. Olen koko raskausajan sanonut, että meidän lapsia on kuvattu ennen syntymää enemmän kun Janne Katajaa ja nyt synnytykseenkin saatiin puolessa tunnissa enemmän väkeä kuin millekään Lauri Tähkän keikalle. Jokaiselle vauvalle oli oma kätilö, lastenlääkäri, sairaanhoitaja ja kirjaaja, lisäksi oli minun helpotuksekseni leikkaava lääkäri, synnytyslääkäri, anestesialääkäri, kaksi leikkaussalihoitajaa, anestesiahoitaja ja salin ovella muutama varahenkilö, sekä vastasyntyneiden teho-osaston henkilökunta. Väkeä hälytettiin kotoa ja muilta osastoilta kaiken kaikkiaan reilusti yli 20 hoitoalan ammattilaista.
Synnytyssalissa Jonna makasi leikkauspöydällä ja anestesialääkäri valmisteli puudutusta. Minulle näytettiin paikka Jonnan vieressä, pääpuolella olevaan tuoliin. Jonnan selkään tökkäistiin pari kertaa isohkolla piikillä ja Jonna käännettiin selälleen. Ilmeestä näki, kun puudutus alkoi tehoamaan, Jonna jopa hymyili täristessään leikkauspöydällä. Hoitaja sanoi: “Eihän isällä ole huono olo tai heikota”. Vastasin, että: “Kyllä tämä tästä, onhan vaimo tässä vieressä pitämässä kädestä kiinni ja tukemassa”. Jonnan rinnan päälle aseteltiin verho, ettemme näkisi varsinaista leikkausta. Kaikki alkoi olemaan valmista, tunto oli lähtenyt riittävästi, henkilökunta aseistettu ja isäkin tukevasti tuolissaan.
Lääkäri sanoi: “aloitetaan” ja me katsoimme Jonnan kanssa käsi kädessä toisiamme ja odotimme merkkiä. Ei kulunut kuin hetki, kun se kuului: melko vahva rääkäisy ja samaan aikaan lääkäri huusi kirjaajalle: “A, syntyi, poika, 9/10.” Tässä kohtaa vauvaa pyritään pitämään minuutin verran napanuora leikkaamatta, varmistamassa hengitystä. Synnytyslääkäri piti A-poikaa käsissä ja kätilö pussia valmiina, tässä minä näin vauvan ensikertaa, käsittämätön tunne, en edes yritä kuvailla sitä tässä, kun vielä nyt kirjoittaessakin tulee kyynel silmään. Havahduin siihen kun toinen, ilmeisesti leikkaava lääkäri huutaa: “VAUHTIA, VAUHTIA”, pelästyin todella, että nyt on jotain vialla. Huuto jatkuu: “B tulee itse, laita A pois ja ota kiinni”. Jonnaa ja minua vähän jo hymyilytti kun hieman vaisumpi rääkäisy kuului ja perään huuto: “B, syntyi, poika, 8/6”. Taas näin pikkuisen vilahtavan pussukkaan ja jatkavan kohti käytävää. Kesti hieman pidempään, kun kolmatta, joka siis oli omassa istukassaan, irrotettiin ja nostettiin ylös. Ilmeisesti tässä kesti liian kauan, koska rääkäisy oli niin kova, että hetken jo luulin sieltä tulleen vielä kaksi. Taas lääkäri ilmoitti kirjaajalle: “ C, syntyi, tyttö, 8/7”. Jonnan kanssa katsoimme toisiamme ja sanoimme yhteen ääneen “tyttö”. A ja B oli ultraäänessä todettu varmoiksi pojiksi, mutta C oli aina niin siveellisesti, ettei varmuutta ollut. Tytön siveellisyyteen olin isänä erittäin tyytyväinen. Synnytyslääkäri sanoi: “Tämähän on aivan erinäköinen kuin nuo pojat”. Ovelta kuului vastaus: “Kyllähän sun pitäis lääkärinä tietää, että tytöillä ja pojilla on hieman eroa”. Tyttö oli selkeästi poikia tummatukkaisempi, aivan samannäköinen kuin Jonna vauvakuvissaan. Verhon takana lääkärit vielä poistivat istukat ja ompelivat haavan kiinni. Ekasta viillosta viimeiseen tikkiin noin kymmenen minuuttia, puutuneilla käsillä, ei hassummin.

Jonna siirrettiin käytävän yli toiseen huoneeseen tarkkailuun. Minulle oli varattu keinutuoli Jonnan sängyn viereen. Yksi kätilöistä kävi kertomassa kaiken menneen hyvin ja Aakkosten voivan hyvin, toki hengitystä avitettiin nasaaleilla, mutta varsinaisiin hengityskoneisiin ei ollut tarvetta. Minä pääsisin pian pikkuisia katsomaan, Jonnan pitäisi levätä vielä pari tuntia. Väsymys alkoi pikkuhiljaa painaa molempia, kun Jonna sai vielä kysytyksi: “Koska tehdään seuraavat?”

Niin, ja ei muuten puutu enää.