Jos digitaaliajasta
hakee jotain hyvää (tai huonoa, kummalta kannalta sitä tahtoo katsoa), niin
tarjoaahan se toisinaan kiistatonta todistusaineistoa siitä mitä on tapahtunut.
Tässä tapauksessa pitkällisen inttämiseni jälkeen taivuin todisteiden valossa
ja jouduin myöntämään Tomin olleen oikeassa. Pistän tapahtuneen lääketokkuran
piikkiin. Oikaisuksi siis aikaisempaan tekstiini, menimme jo lasten
syntymäpäivän iltana Tomin kanssa kahdestaan VTO:lle lapsia katsomaan. Ehkä olen
ollut niin huumattuna ja huumaantuneena pienistä otuksista, että tämä muisto
oli hieman pinnan alla. Alla kuitenkin valokuva, jonka ottamishetkeksi kamera
oli ystävällisesti ikuistanut ajan 14.3.2013 klo 19.09.07 ja tapahtuman, kun
pidän kättäni C-vauvan päällä. Lisäksi hetki, kun sain ensimmäisen kerran
pidellä B-poikaa sylissäni peittoon käärittynä, tapahtui sekin 14.3.2013. Uskottakoon
myös, että Tomi oli jo samana päivänä ajanut partansa pois. Kiitos siis
digiaika, kun korjaat haurasta ihmismuistiani. Sitten takaisin tapahtumiin…
Vauvakuumeesta, en tiedä mitä se on. En ole koskaan
tunnistanut potevani sitä. Perheenlisäystä suunnitellessamme, en silloinkaan
höperöitynyt vauvoista. En rynnännyt kauppoihin hypistelemään vauvan vaatteita,
en ostamaan itseäni kipeäksi pastellinvärisistä tarvikkeista. Itse asiassa olen
aina hieman pelännyt vauvoja. Hauskaa, eikö totta? Olen kyllä pitänyt lapsista,
mutta enemmän siinä vaiheessa kun olemme tavoittaneet yhteisen ymmärrettävän
kommunikoinnin tason: puheen. Mielestäni olen myös tullut aina hyvin lasten
kanssa toimeen, mutta jälleen edellä mainittu kehitysvaihe saavutettuna. Jos
joku on ollut tyrkkäämässä pientä vauvaa syliini, olen lähinnä kamppaillut
pienen pakokauhun tunteen, kuin äidillisen hurmoksen tunteen kanssa. Minulla ei
ole ollut hajuakaan kuinka pientä vauvaa pidetään sylissä. Ei hajuakaan, kuinka
vaippa vaihdetaan, miten päin se kuuluu laittaa? Ei hajuakaan, kuinka tulkita
vauvan primitiivisiä signaaleja omasta voinnistaan. Nehän vain itkevät
jatkuvasti! Ei hajuakaan, minkä kokoisia vaatteita vauvoille kuuluu hankkia.
Pitäisikö nämä tiedot olla naisella jotenkin sisäsyntyisesti hallussa? Minulta
ne ainakin ovat puuttuneet.
Kun Tomin kanssa aikanaan keskustelimme lapsen hankkimisesta
kaurismäkeläiseen tyyliin suomen kielen rikkaimmilla ilmaisuilla (minä: En uusinut ehkäisyreseptiä. Tomi:
Okei. Ja myöhemmin: Tomi: Haluatko
oikeasti lapsen? Minä: Joo haluan, haluatko sä? Tomi: Joo, haluan.), oli
asia kerrasta selvä. Molemmat halusimme kasvattaa kahden hengen talouttamme
suuremmaksi, askel eteenpäin oli luonnollinen ja melkein itsestään selvä. Ei se
tarvinnut sen suurempia hössötyksiä ympärilleen, emmekä asiaa julkisesti muille
toitottaneetkaan. Tässäkään vaiheessa en silti tunnistanut potevani
vauvakuumetta. Koin kyllä jännitystä ja kihelmöintiä, mutta en kuumeilua tai
pakonomaista tarvetta käydä vauvoja haistelemassa. Raskaana ollessani hankimme
Tomin kanssa yhdessä kirjan VAUVA omistajan opas, joka oli kirjoitettu
mahdollisimman yksinkertaiseen sävyyn ja josta salaa uskalsin ammentaa
alkeellisimpiakin tietoja vauvan hoidosta. Eipä sillä, ei se juurikaan
kasvattanut itsevarmuuttani vauvan käsittelyssä, saati nostattanut kummempaa
kuumetta.
On erikoista, miten mikään aiempi epävarmuus ei kuitenkaan
ollut se päällimmäinen tunne, kun tein tuttavuutta keskoslaatikoissa asuviin
lapsiimme. Kaikkein korkeimmalle kohosi aivan itsestään ehdoton rakkauden
tunne. Sen tunteen vallassa en miettinyt, kuinka kauan eläisimme lasten kanssa
sairaalassa. En miettinyt, kuinka väärin tai kömpelösti saattaisin lapsia
käsitellä (vaikka niin tulikin tapahtumaan). Edelleenkään en kokenut sitä vauvakuumetta,
joka jo sanana on mielestäni hieman hassu. Ikään kuin kärsisi sairaudesta, josta pitää parantamisen keinoin päästä
eroon. Ei vauvakuumeessa mitään pahaa ole, mutta se ei ollut se tunne mikä
minussa oli. Minun tunteeni oli vanhemman rakkautta omiin lapsiini, eikä sitä
parannettaisi millään.
16.3.2013
Sairaala-arkemme muodostui muutamasta tarkkailtavasta mittarista, joiden avulla seurasimme lasten kasvua ja voinnin kehitystä.
Näkyvimpänä ja meille konkreettisimpana mittarina oli kakka. Opimme hyvin pian
olemaan vilpittömän innoissamme jokaisesta vaipassa odottavasta sontaläjästä ja
kiinnostuneina tarkkailemaan sekä raportoimaan sen koostumusta edelleen
hoitajille. Oliko ryyniä, löysää, minkä väristä? Kyllä sitä iso ihminen
hiljenee elämän perusasioiden äärellä, kun pitää rajallisella liikkumatilalla
pienistä keskoslaatikon aukoista operoida kakkaa pursuava vaippa pois, pestä
pienillä lapuilla pienen pieni peppu puhtaaksi ja taiteilla uusi puhdas vaippa
kiinni ennen kuin vahinko laajenee. Tänään oli päivä kun jaksoin sen verran
seisoa tolpillani, että pääsin vaihtamaan ensimmäisen vaipan lapselleni. Elämän
pieniä virstanpylväitä.
Toinen seurattava mittari oli maito. Eipä sellainenkaan asia
ollut koskaan juolahtanut pieneen mieleeni, että vastasyntynyt lapsi ei ehkä
kykenekään sulattamaan äidinmaitoa ongelmitta ravinnokseen. Jokaisella
lapsistamme mahat temppuilivat alkuun maidon kanssa ja nenämahaletkun kautta
jouduttiin aika ajoin ”pakittamaan” takaisinpäin vihreäksi muuttuneen nesteen
kanssa. Maitomäärissä jumpattiin edestakaisin ja millimäärät, joilla pienten
vatsojen oli määrä täyttyä, olivat alkuun häviävän pienet.
Maitomittarin toinen puoli oli oma lypsytuotantoni, joka
käynnistyi jokseenkin nihkeästi. Olin etukäteen ajatellut, että se mitä tulee
on kaikki plussaa, mutta en ollut varautunut siihen kuinka lannistavaa
epäonnistuminen voisi ollakaan. Ihmiset ympärilläni hyväntahtoisesti
kannustivat ja hoitajat antoivat neuvoa ja tukea kuinka lypsäminen tulisi
aloittaa ja pitää yllä. Samalla kuitenkin huomasin heidän hienovaraisen
huolestumisensa, kun maitoa ei lähtenytkään odotetusti tulemaan. Jo sana
lypsäminen toi mieleeni teolliset navetat ja lypsylehmät, joihin itseni
vertaaminen ei toiminut mitenkään mieltä ylentävästi. Toki koitin pitää
mielessä, että jokainen maitotippa palvelisi ja olisi erityisen tärkeä
lapsilleni, mutta tämänkin oivaltaminen lisäsi pettymystä entisestään, kun
maitoa ei tullut kuin häviävän pieniä millimääriä. Sairaalan lypsykoneet ovat
siinä mielessä armottomat, että ne millilleen kertovat paljonko utareistasi
maitoa irtoaa.
Koitin myös järkeistää asiaa itselleni, joskin melko huonoin
tuloksin. Fysiologisesti ei ollut mikään itsestään selvyys, että maitoa tulisi
ja onhan tapauksia, joissa yhdenkään lapsen äidit eivät ole kyenneet lastaan
lainkaan imettämään. Enkä millään muotoa pitänyt asiaa kenenkään muun kohdalla
huonon äidin mittarina, joskaan itselleni en ollut ajatuksissani yhtä
armollinen. Imetys tuntui kuitenkin niin kaukaiselta ajatukselta katsellessani
lapsiani keskoskaapissa nenämahaletkuineen, etten varmasti ajatuksen tasolla
ruokkinut itse kovin tehokkaasti maidon erittymistä. Mentaalipuolen kun
sanotaan vaikuttavan asiaan yllättävän paljon. Asiaa olisi myös voinut auttaa
säntillinen kolmen tunnin lypsyrytmi, mistä en ainakaan öisin jaksanut pitää
kiinni, niin uupunut ja kivuissani olin ainakin ensimmäiset sairaalassa
viettämäni yöt.
Kolmantena mittarina hoitajien kertomista päivittäisistä
tilanneraporteista opimme seuraamaan bilirubiiniarvojen kehitystä. Arvojen
ollessa koholla, ilmeni se vauvalla päällisin puolin ihon keltaisuuden
lisääntymisenä ja hoitokeinona annettiin valohoitoa. Meille selitettiin, että
kyseinen maksan toimintaan liittyvä häiriö oli suhteellisen yleistä keskosilla
eikä syytä suurempaan huoleen olisi. Jokainen lapsistamme viettikin vuorollaan
aikaa sinistä valoa hohtavan lampun alla kuin solariumissa ikään. Hoidon
ollessa käynnissä, tarkoitti se meidän kannalta sitä, että sylittely
kenguruhoidon muodossa jäisi kyseisen lapsen osalta väliin. Valohoitoa ei ollut
hyvä katkaista kesken kaiken ja ennen kuin bilirubiiniarvot olisivat
saavuttaneet normaalin tason.
B-poika valohoidossa
Kaiken kaikkiaan tänään oli jännittävä päivä, sain C-tytön
paidan alle kenguruhoitoon, maaginen pieni otus! Kehitys lapsilla on ollut
huikeaa ja päivät tuntuvat kuluvan nopeasti. A-poika sai jo nasaalin tänään
pois ja C-tyttökin pääsi hirvityksestä eroon illan aikana. Kyseinen
letkuviritelmä on peittänyt lasten kasvot niin suurelta osin, että vasta siitä
eroon päästyään alkoi pikkuisten ulkonäkö hahmottumaan. Ainakin A-poika oli
ihan isänsä näköinen, komea pikkumies. Ja tyttö oli selvästi pikkuinen kopio
minusta. Totesimmekin Tomin kanssa, että äiti kloonasi itsensä kerran ja isä
kahdesti, elimmehän edelleen sen tiedon varassa, että pojat olivat identtiset,
vaikka emme olleetkaan saaneet mahdollisuutta verrata heidän ulkonäköään
vierekkäin.
C-tyttö kenguruhoidossa
17.3.2013
Olisivat jo tänään laittaneet minut sairaalasta kotiin. En
kuitenkaan tuntenut oloani niin vahvaksi, että olisin ollut kotiutumiskunnossa.
En pystynyt kivuiltani suorassa kävelemään ja sängystä nouseminen oli joka
kerta suuren luokan ponnistus. Sain siis vielä jäädä sairaalahoitoon osastolle,
ei suurimmaksi osin siksi että kuntoni sitä olisi hoitajan mielestä vaatinut
vaan siksi, että osastolla sattui olemaan tilaa.
Tomi tuli yhdessä äitinsä Arjan kanssa vierailemaan ja
vietimme aikaa VTO:lla aakkostemme kanssa. Oli kerrassaan upeaa, että
isovanhemmat saivat osastolla vierailla ja jopa osallistua hoitamiseen. C-tyttö
oli tänään valohoidossa, joten jaoimme kenguruhoitovuorot siten, että B-poika
pääsi isänsä paidan alle ja A-poika minun syliini. Hienosti tehty jako, sillä
B-poika pissasi isänsä päälle paidan sisällä. Mummi taas sai tuta tulevasta,
kun pääsi tytölle vaippaa vaihtamaan, tohkeissaan näytti tästä kunniasta
olevan. J
Illalla kävin vielä yksin lapsia moikkaamassa ja pitämässä
B-poikaa kenguruhoidossa. Keskustelimme Tomin kanssa puhelimessa, ressukka
joutui valtavasti ajamaan edestakaisin kodin ja sairaalan väliä. Olin
huolissani Tomin jaksamisesta ja unen määrästä. Tomin äänestä kuulsi väsymys
mutta myös surullisuus, kun ei illalla päässyt mukaan VTO:lle. Oli kuitenkin parempi,
että Tomi saisi jossain välissä lepohetkensä.
Hoitajat ja lääkärit kyselivät meiltä toistuvasti, oliko
lapsille joitakin kutsumanimiä joita käyttää. Olimme tähän asti puhutelleet
heitä pelkillä kirjaimilla ja hoitajat olivat sitä mieltä, että lasten
käsittely saisi enemmän persoonaa, jos heitä voitaisiin kutsua joillakin
nimillä. Asiasta Tomin kanssa keskusteltuamme, päätimme nimetä lapset tässä
vaiheessa seuraavasti:
A: Nuutti
B: Nyytti
C: Lyyli
Nyytti oli meillä työnimenä, kun elimme vielä normaalia
odotusaikaa sillä normaalilla yhden lapsen oletuksella ja olimme sitä mieltä,
että nimi istui pienelle B-pojallemme nyt hyvin. A-pojalle sitten ehdotin nimeä
Nuutti, sillä se sointui kivasti Nyytin kanssa ja oli muutenkin mielestäni
kaunis nimi pojalle. Lyyli juontaa taas historiansa omasta lapsuudestani, se
oli nimi jota oma isäni oli minulle aikanaan ehdottanut. Lyyli oli myös sopivan
kipakka nimi, istuen kantajalleen erinomaisesti.
Maidon lypsäminen oli edelleen nihkeää ja päätin laittaa
yöksi itselleni herätyksen, jotta rytmi pysyisi yllä ja tärkeä yölypsy tulisi
tehtyä.
18.3.2013
Tänään pääsin kotiin, aloinkin olla jo kypsä sairaalassa
makaamiseen. Ihana päästä omaan sänkyyn nukkumaan. Yöllä en sitten ollutkaan
herännyt herätyskellooni. Olin laittanut puhelimeni hiljaiselle, jotta
huonetoverini ei häiriintyisi ja tämä siis sillä seurauksella, etten siihen
sitten herännytkään. Se siitä orjallisesta yölypsystä.
Aamupäivästä kävin lapsia tervehtimässä pikaisesti, puolilta
päivin lääkärin oli tarkoitus käydä osastolla luonani. Lyylille suoritettiin
juuri sydämen ultraäänitutkimusta, koska häneltä oli aikaisemmin kuultu
sydämestä hieman sivuääniä. Pelottavaa, vaikka lääkäri selitti asian hyvin
arkisen rauhallisesti. Tutkimuksen perusteella ei kuitenkaan ollut syytä sen
enempiin toimenpiteisiin, koska hengitys sujui hienosti ilman nasaalia ja
tilannetta päädyttiin vain seuraamaan. Sydämen ultran lisäksi myös aivot
ultrattiin, melkoisia vanhemmille pelkoa aiheuttavia toimenpiteitä. Kaikki oli
kuitenkin kunnossa (tai kehitystä vastaavassa tilassa), joten turhat huolet
sikseen. Tyttö näytti nauttivan olostaan ja mikäs siinä, kun annetaan
tuollaista intialaista päähierontaa… Sain tutkimuksessa auttaa sen verran, että
pitelin Lyylin päätä paikallaan. Vaikka eipä siinä paljoa tarvinnut pidellä,
niin mukavalta tytön olo näytti.
Ennen paluuta osastolleni sain vielä hoitaa Nyyttiä: pestä,
vaihtaa vaipan ja auttaa punnituksessa. Tämä kaikki siis keskoslaatikon
uumenissa. Nyyttiä pesu ensin suututti, mutta rauhoittui lopuksi. Sain vielä lopuksi
pojan syliini peittoon käärittynä siksi aikaa, kun hoitajat puhdistivat
keskoslaatikon. Siinä me tuijottelimme toisiamme, minä aivan haltioituneena,
poika ihmeissään.
Osastolle palattuani luonani kävi juttelemassa hyvin empaattinen
kätilö, joka oli erikoistunut imetysasioihin. Tirautinpa siinä pari
turhautumisen ja herkkyyden kyyneltä, kun hän kyseli, mitä tunsin kun lapseni
olivat hoidettavana teho-osastolla ja tunsinko sidettä heihin. Hänen
neuvoillaan sain kuitenkin korjattua lypsytapaani ja jatkossa pitäydyin
säännöllisessä rytmissä. Lisäksi sain vielä reseptin lääkkeelle, joka
edesauttoi maidon erittymistä. Ehkä tämä tästä. Myös sosiaalityöntekijä kävi
juttelemassa minun ja Tomin kanssa, auttaen ja neuvoen eri etuuksien ja
korvausten suhteen, mitä meillä olisi mahdollisuus tilanteessamme hyödyntää.
Pääsin siis kotiin ja Tomin avustuksella köpötin
turvonneilla jaloillani matkaan. Kävely oli vielä kovin hidasta ja hengitys
hyvin pinnallista. Koska lapseni olivat edelleen sairaalahoidossa, sain
sairaalalta maitopumpun kotiin käyttööni. Haimme maitopumpun Taysin uumenista
ja kotimatkalla vielä apteekista läjän lääkkeitä kipuun. Odotimme vieraita
Kotkasta ja kauaa emme ehtineet kotona ollakaan, kun oma äitini, isäni ja serkkuni
Mertsu saapuivat. Olin jokseenkin herkässä mielentilassa ja parahdin itkuun
sillä sekunnilla, kun näin heidät. Sain koottua itseni juuri sen verran, että
pillahdin uuteen lohduttomaan itkuun kun rintapumpun osat piti keittää käyttöä
varten. Olin nostanut kattilan valmiiksi liedelle, mutta en laittanut vettä
siihen. Tomi sitten totesi jotakin siihen suuntaan, että pitäisikö sitä
vettäkin olla, että ne osat saisi keitettyä. Parkumiseni lomasta sain
soperrettua jotain siitä, etten saanut/uskaltanut nostella painavia tavaroita. Koita
siinä sitten järkevästi keskustella näiden hormonien kanssa…
Oli niin ihanaa nähdä äiti, isä ja Mertsu pitkästä aikaa.
Äidillä ja isällä oli iso kassi Espanjan tuliaisia mukanaan, ihania
lastenvaatteita täynnä. Äiti tarttui topakasti imuriin, Mertsu siisti keittiön
ja pöydän ja laittoi kahvit tulemaan. Sain itsekin hengityksen tasaantumaan ja
kävimme kahvin äärellä läpi synnytystä ja menneitä päiviä tapahtumineen.
Pian pitikin lähteä Taysiin, jottei vieraiden paluumatka
Kotkaan venyisi kovin myöhäiseksi. Päälleni koitin etsiä mahdollisimman löysät
ja mukavat vaatteet, mikä merkitsi automaattisesti tyylistä tinkimistä. Ihan
sama minulle, vaikka lopputuloksena näytinkin sossun kerjäläiseltä sieltä
epätoivoisimmasta päästä. Vaikutelman kruunasi, kun kerjäsin käsi ojossa
äidiltä ja Mertsulta kolikoita saadakseni ostettua juoman juoma-automaatista.
Pitkään eivät Kotkan vieraat ehtineet osastolla vierailla,
mutta hetki oli tärkeä niin meille kuin heillekin. Ihmettelevät katseet kiersivät
laatikolta toiselle ja Mertsu nimesi ensivierailulta Nyytin Sisuksi, sellainen
sisupussi poika jo oli, vaikkakin pienessä altavastaajan asemassa. Heidän lähdettyään
jäimme vielä myöhäiseen iltaan asti sylittelemään lapsia, Tomilla Nuutti
kenguruhoidossa ja minulla Lyyli.
Kenguruvanhemmat eri puolella huonetta
19.3.2013
Valoa tunnelin päässä, eli maitobaarissa alkoi pikkuhiljaa
tapahtumaan. Yöksi laitoin herätyksen ja kolmelta nousin pumppaamaan. Koitin
olla Tomia herättämättä mutta turhaan, koiran unta nukkuva mieheni oli heti
valmis auttamaan. Tämä oli kuitenkin yksinäisen naisen hommaa ja vieläpä melko
ankeaa sellaista, joten Tomi sai siunauksen ja luvan jäädä nukkumaan.
Maitosaldot olivat vielä pieniä, mutta jo aamupäivällä VTO:lla kertalypsystä
kertyi 20 milliä ja myöhemmin illalla kotona 25 ml. Tämäkö pitäisi riittää
kolmelle vauvalle?
Aamusta suuntasimme ensin Tomin työterveysasemalle
lääkärikäyntiä varten. Tomi haki sairaslomaa, jota lääkäri kirjoitti viikon
loppuun asti syynä akuutti stressi. Siltikään ei ollut varmaa, hyväksyisikö
työnantaja sairasloman syyn, se jäi nähtäväksi. Sen pitempää vapautusta töistä
ei tätä kautta ollut luvassa. Lastemme elämän herkkä alku täytti elämämme ja me
koitimme taistellen löytää keinoja, että isä saisi olla siinä mahdollisimman
paljon osallisena.
Aamupäivän vietimme VTO:lla ja iltapäivästä kävimme kotona
kääntymässä koiria ruokkimassa ja ulkoiluttamassa. Saatoimme itsekin vähän
välipalaa siinä välissä syödä. Illaksi matkasimme jälleen sairaalalle. Tämä oli
esimakua tulevista matkapäivistä, joihin kuului päivittäinen 240 km ajomatkaa.
Poiskaan sairaalalta ei hennonnut olla.
Tämä on ollut elämäni pisimpiä viikkoja, mikä lienee
nähtävissä myös tämän tekstin pituutena. Ja silti tuntuu, että vain murto-osa
kaikesta kokemastani on tässä sanoiksi puettuna.
Lasten painot 18.3.2013:
Nuutti: 1345 g
Nyytti: 1325 g
Lyyli: 1340 g