Isän sanoin (rv 30): Minä, isä

Meiltä on Jonnan kanssa ymmärrettävistä syistä tämä blogin kirjoittaminen hieman jäänyt, mutta pyritään nyt jatkamaan, kun aikaa on, eikä edes väsytä... Ja jotkut jopa ovat jatkoa toivoneet. Siis Aakkosethan ovat jo kotona ja nimetkin on annettu, mutta koitamme Jonnan kanssa silti edetä kirjoituksissa kronologisessa järjestyksessä. Eli näitä tulevia kirjoituksia on koottu pienistä ja suurista päiväkirjamerkinnöistä, sekä valokuvantarkoista ja seitinohuista muistikuvista. Sairaala-aika oli sekä fyysisesti, että henkisesti todella raskas ja näin ollen osa päiväkirjamerkinnöistä ja muistikuvista ei välttämättä ole aivan aikajärjestyksessä, mutta kokonaisuus ratkaisee. Opetin Jonnan lisäämään kuvia blogiteksteihin, joten näette konkreettisesti mitä ollaan saatu aikaiseksi. Iso kiitos Vesalle, joka lasten nimiäisissä puhumalla sai minut rohkaistua jatkamaan juuri tätä blogikirjoittelua. Ja Vesa, sori noi jääkiekkovertaukset, mutta alivoimalla ei vihelletä pitkiä kiekkoja. Tästä siis jatkoa suoraan edelliseen kirjoitukseen ja nyt oikeasti ISÄN sanoin:

Ensimmäinen päivä isänä.

Kätilö tuli pian takaisin ja Jonna sai kipupumpun, semmoinen laite josta saat itse painella nappia ja aina sujahtaa jotain kohtuuhyvää lääkettä suoneen. Ei mennyt kuin hetki ja Jonnan silmät olivat kun Trainspottingissa. Kun Jonna oli saatu huumattua, kätilö lähti viemään minua kohti Vastasyntyneiden teho-osastoa, eli VTO:ta (tämä lyhenne tullaan mainitsemaan moneen kertaan näissä blogiteksteissä). Osasto oli samassa kerroksessa, mutta ilman hoitajaa pitäisi kulkea kuudennen kerroksen kautta. Tulimme isoista ovista hämärään huoneeseen ja hetken luulin tulleeni HIFK:n maalille, niin paljon sinipaitaisia oli paikalla ja punaiset valot vilkkuivat. Kätilö sanoi: "tässä olisi isä Koivula". Kaikki kääntyivät katsomaan, kukaan ei hetkeen sanonut mitään, tuijotti vain. Myöhemmin iltapäivällä peiliin katsoessa mietin, että siinä varmaan on hoitohenkilökunta ajatellut: "tuon näköinenkö on näiden isä, hyvältä näyttää kolmikon tulevaisuus...". Olin ajanut parran viimeksi silloin, kun kuulin ensi kertaa kolmosista, eli 22 viikkoa sitten, enkä ollut nukkunut kahteen päivään. No ei se parranajo myöhemmin paljoa auttanut ja seuraavista kunnon unista ei ollut tietoakaan. Yksi hoitajista sai sanotuksi jotenkin näin: ”siinä edessä on yksi ja nuo kaikki tuolla sivuseinällä.”

Se oli varmasti elämäni kovin paikka, nähdä niin pienet ihmiset niin täynnä putkia, letkuja ja johtoja. Kyllähän se oli tiedossa, että ennenaikaisina keskosina syntyisivät ja hoitoa tulisivat tarvitsemaan, mutta minä en ainakaan ollut osannut valmistautua, en todellakaan ollut valmis tähän. En usko, että kukaan pystyy valmistautumaan tällaiseen täysin. Kyyneleet silmissä katselin kolmikkoa vuoronperään. Sain hoitajalta pienen lapun johon oli kirjoitettu Aakkosten painot ja pituudet:

A: 1420 g / 40 cm

B: 1455 g / 40 cm

C: 1460 g / 41 cm

Minulle vakuuteltiin mittojen olevan todella hyvät ja kaiken näyttävän muutenkin lupaavalta. Minua tämä ei oikein vakuuttanut, Hessun lähijärvestä saamien pilkkiahventen keskipaino on suurempi kuin meidän vauvojen.

En saanut Aakkosia vielä tässä vaiheessa syliin, en tiedä olisinko edes uskaltanut syliin ottaa, niin pieniä ja hauraan näköisiä olivat. Ja jotenkin minulla oli ajatus, että Jonnan pitäisi olla mukana kun vauvoja otetaan ensimmäistä kertaa syliin. En ole varma kuinka kauan kuljin keskoskaapilta toiselle katsellen näitä nukkuvia ihmeitä. Otin muutamia kuvia kännykällä, jotta Jonnakin näkisi, että kaikki on tallella ja palasin Jonnan huoneeseen synnytysosastolle kuvien ja pienen mittalappusen kanssa. Jonna oli edelleen melkoisesti lääkkeissään ja niiden ansiosta pystyi myös nukkumaan. Sovimme Jonnan kanssa, että koska me olimme väsyneitä ja oli sopivasti vielä melko aikainen aamu niin laittaisin viestin lähisukulaisille yön tuloksista ja muutkin saisivat herätä ja olla väsyneitä.

Menin alakertaan, laitoin viestin ja sammutin heti puhelimen, ettei tarvitsisi heti alkaa vastailemaan. En olisi kyllä pystynyt juuri silloin puhumaankaan. Myöhemmin kun avasin puhelimen totesin sammuttamisen olleen hyvä ratkaisu, ne muutama lähettämäni viesti oli poikinut kymmeniä vastausviestejä ja -soittoja. Menin takaisin Jonnan huoneeseen, johon oli tuotu meille aamupalaa ja koska Jonna ei vielä saanut syödä niin söin yksin kaiken. Kätilö tuli huoneeseen ja kertoi, että voisimme viedä Jonnan sänkyineen VTO:lle. Työnsimme sekavan Jonnan ahtaalle osastolle ja koitimme käännellä sänkyä ja laskea keskoskaappeja niin, että Jonna näkisi ensimmäistä kertaa lapsensa oikeasti, ei enää mustavalkoisia ultrakuvia tai minun ottamia pieniä kännykkäkuvia, vaan oikeat ja omat lapsensa. Ilmeestä näki, että Jonna olisi halunnut ottaa vauvat syliin, mutta sekä Jonna, että lapset olivat vielä liian heikkokuntoisia siihen. Seuraavana päivänä lapsia jo mahdollisesti saisi pitää kenguruhoidossa. Veimme taas nukahtaneen Jonnan vuodeosastolle.

Iltapäivä alkoi olemaan jo pitkällä ja minä lähdin kotona käymään koiria ruokkimassa ja vähän nukkumassa. Makailin sängyllä ja luin viestit, taisin vastata joihinkin puheluihinkin. Nukuttua en saanut, vaan menin suihkuun ja ajoin parran, koska playoffit oli ohitse. Silloin tajusin miltä olin aamuyöllä näyttänyt.  Menin takaisin sairaalalle ja minun mielestäni kävimme katsomassa Aakkosia Jonnan kanssa jo silloin, mutta Jonna ei tätä muista. Eikä muistanut, että olin jo tällöin ilman partaa. Tämä on nyt semmoinen seitinohut muistikuva ja päätin, että parempi olla kirjoittamatta siitä tarkemmin, koska se on hyvinkin saattanut olla unta. Oli jo myöhä kun pääsin kotiin. Se yö meni vähillä unilla sohvalla koirien kanssa.

Kun Jonnan kanssa aloitimme blogin kirjoittamisen, niin ajatuksena oli, että tulevat kolmosten odottajat ja miksei muutkin voisivat lukea kokemuksia ja valmistautua paremmin kuin me, jotka emme juurikaan olleet löytäneet varsinaisia kokemuksia mistään. Nyt ymmärrän miksi niitä ei löydy, on aivan sama mitä tähän kirjoitan, ei se auta. Ne jotka joutuvat omat lapsensa näkemään letkuissa niin pieninä, joutuvat siihen omien ajatustensa kanssa, eivät minun tai jonkun muun joka sen on kokenut. Siitähän tässä olikin kyse, siis kuinka minä tämän koen, pelot, surut, ilot ja sen suunnattoman jännityksen. Kaikillahan ne tunteet on, mutta tuntuu, että vasta kun saa lapsen ne tulevat esiin, muiden nähtäville ja se on se mitä ne niin sanotut "kovat jätkät" pelkäävät, eivätkä mene mukaan synnytykseen, vaikka sinne pääsisivät. Alustuksessa mainittu Vesa sai puheellaan minut tuntemaan itseni rohkeaksi, kun uskallan kirjoittaa näin kovien riskien raskaudesta, Jonnan ja minun henkilökohtaisista asioista ja omista tunteista. Vauvat varmaan pitävät isää todellisena supersankarina, mutta jos en lopeta pian tätä lässytystä niin saavat hävetä isää teineinä, jos siis opetan Aakkosille ATK:ta. Tämä on hyvä lopettaa Gösta Sundqvistin sanoihin:

"Joka joulu tuli turpaan

joskus meinas tulla puukosta

Mies voi kuolla suukosta

usein kuulla sain"

Tehokasta elämää (rv 30)

Leikkausta seurannut päivä kului suurimmaksi osaksi usvaisessa väsymyksessä. Leikkaussalista minut siirrettiin toiseen huoneeseen toipumaan ja odottamaan puudutuksen vaikutuksen lakkaamista. Harras toive oli, että jalkani tottelisivat vielä senkin jälkeen aivojeni lähettämiä käskyjä. Kill Bill –henkisen psyykkauksen jälkeen sainkin liikutettua isovarvastani ja vähitellen muut varpaat ja koko jalka seurasivat. Kiva, ei halvausta. Jos ei hilpeäksi niin ainakin helpommaksi toipumisen minulle teki ”taikanappi”, jota painamalla siirtyi hyvää oloa suoraan suoneen. Taisin kädet pitkällä hamuta laitteen perään siinä vaiheessa kun se lopulta vietiin pois ja kivun lievitys vaihtui perinteisiin pillereihin.

Kaiken kaikkiaan lasteni syntymäpäivä oli minulle hieman sumuinen. Torkuin toipumishuoneessa tämän tästä Tomin ollessa suurimmaksi osaksi seurassani. Jossain vaiheessa hoitaja kävi huoneessa kertomassa että lapsilla oli kaikki hyvin ja Tomi pääsi heitä jo katsomaan, minä pääsisin vähän myöhemmin. Kun se hetki sitten koitti, minut kärrättiin sairaalavuoteella lasten teho-osastolle ja makuuasennosta sain nähdä vilauksen jokaisesta lapsestani. Muistikuvani ovat hyvin epämääräiset tästä ensimmäisestä kohtaamisestamme, muistan ihmetelleeni kuinka mahduimme isolla sängyllä pyörimään huoneessa ja kuinka pieniä otukset keskoslaatikoiden uumenissa olivat. Tämän jälkeen minut vietiinkin osastolle, jossa uni ja kipulääke jatkoivat maistumistaan. Ruoastakin taisin kertaalleen kieltäytyä, eli olin toooooosi väsynyt. Kunnolla hereille ja tolkkuihini taisin tulla vasta seuraavana päivänä.

15.3.2013

Synnytystä seuraavana päivänä odotinkin jo malttamattomana pääsyä lasten luokse. Myös appivanhemmat tulivat ensivisiitille yhdessä Tomin kanssa. Jouduin lääkkeen sumentamia silmiäni hieraisemaan kerran jos toisenkin tunnistaakseni parrattoman aviomieheni. Playoff-parta oli saanut lähteä. Lähdimme yhdessä Aakkosia tervehtimään, hoitajat auttoivat minut leukaperiäni kiristellen pyörätuoliin istumaan. Sängystä tuoliin siirtyminen ei ollut koskaan tuntunut näin suurelta urakalta.

Teho-osastolle päästyämme hoitaja tuli kertomaan lastemme voinnista. Minua kutsuttiin äidiksi ja taisin ensin vilkaista ympärilleni katsoakseni kelle puhutaan, kunnes ymmärsin että se olen minä. Sisälläni liikahti jotain outoa. Se minä nyt olen, äiti. Kolmen lapsen äiti. Asian ymmärtäminen tuntui jännittävältä ja samalla kertaa selittämättömältä.

Lasten vointi oli pääasiallisesti hyvä, mistä olin hyvin huojentunut. Sain jo B-pojan syliini pideltäväksi hetkeksi aikaa, visusti peittoon käärittynä. Pieni olento raotti silmiään ja koitti tarkastella minne oli joutunut. Ressukka oli aivan erilaisten johtojen ja letkujen peittämä, hengitystä avusti nasaali, mikä peitti kasvot lähes kokonaan. Juttelin sekavia pienelle pojalleni onnen kyynelten lomasta ja lämpö täytti oloni. Yhteinen hetkemme jäi tässä vaiheessa vielä lyhyeksi ja poika pääsi pian takaisin keskoslaatikon lämmön suojiin. Seurasin pyörätuolista kuinka Tomi pääsi ensimmäistä kertaa vaihtamaan vaippaa tytölle hoitajan opastamana, itse en vielä jaksanut seisoa kunnolla. Tomin kädet näyttivät suunnattoman suurilta pikkuisen tytön ympärillä ja vaipanvaihto laatikossa vaati omaa akrobatiaansa. Myöhemmin vielä A-poika pääsi isänsä paidan sisään kenguruhoitoon. Siinä se on, pieni ja hento ote. Katselin heitä olo herkkänä, minua itketti. Tästä meidän yhteinen matkamme toden teolla nyt alkoi ja olin luottavainen yhteisen tulevaisuutemme suhteen, kyllä tämä tästä.

Emme olleet ehtineet ennalta vierailemaan vastasyntyneiden teho-osastolla, koska synnytys käynnistyi lopulta niin yllättäen. Totuus kuitenkin on, että mikään vierailu ja ennakkoinfo ei olisi voinut valmistaa minua siihen kokemukseen ja tunteeseen minkä kohtasin ensimmäistä kertaa vieraillessani lasten luona yhtään tolkuissani. Se suunnaton avuttomuuden tunne tekee ihmisestä pienemmän kuin ennenaikaisesti syntyneen varpaat ovat. Ympärillä laitteet kilkattavat, suhisevat, piippaavat ja hälyttävät. Erilaiset monitorit seuraavat elintoimintoja. Henkilökunta on aivan suurenmoista ja tunsin kyllä heti suurta luottamusta heidän ammattitaitoansa kohtaan ja tiesin lasteni olevan hyvässä hoidossa. Täällä teho-osastolla näin konkreettisesti sen lottovoiton, mitä on saada syntyä Suomeen. 

A-poika sinisen villamyssynsä kanssa

B-poika nasaalin takana piilossa

C-tyttö ottaa laatikon lämmössä rennosti