Isän sanoin (rv 27): Aika kuluu liian nopeasti

Maanantain lääkärikäynnillä kaikki mittaustulokset ja virtaukset olivat lääkärin mukaan kunnossa. Pienten Aakkosten keskipaino alkaa lähestyä 900 g:aa. Kaikki siis tuntuu olevan hyvin. Myös Jonna on ollut hyvävointinen, totta kai liikkuminen on hankalampaa, mutta niinhän se menee kun maha kasvaa. Lääkäri kertoi synnytyksen tapahtuvan raskausviikolla 32 Tampereen yliopistollisessa sairaalassa, koska Kanta-Hämeen keskussairaalassa ei olisi synnytyshetkellä tarpeeksi lastenlääkäreitä. Aikataulu tuli yllätyksenä, kaikkihan on mennyt hyvin ja oletin, että synnytys olisi myöhemmin.

Jotenkin sitä ajatteli, että raskausaikana kyllä ehtii saada kaiken kuntoon ja tavarat hankittua valmiiksi. Nyt kun aikataulu alkaa tarkentua, niin huomaa, ettei sitä ole saanut mitään aikaiseksi. Pesuhuoneen allaskaappi puuttuu edelleen ja lähes kaikkea muuta pitäisi olla kolme. Onhan tämä tiedossa ollut jo raskausviikosta 12, mutta ei sitä oikein ole tajunnut. Onneksi tulevat isovanhemmat ovat ilmeisesti huomanneet, että pienten Aakkosten vanhemmat eivät ole vielä ymmärtäneet todellisuutta. Hoitopöytiä, vaatteita, kehtoja, turvakaukaloita ja muuta heti alkuun tarpeellista ei olisi ilman isovanhempia. En tiedä onko se lastenlasten saamisen intoa vai onko vain alitajuisesti havaittu, että apua tarvitaan jo ennen lasten syntymää, ovathan nämä kuitenkin meidän ensimmäiset lapsemme. Ensimmäinen lapsi, ensimmäiset lapset, miten se pitäisi sanoa?

Onkohan sitä valmis edes yhden lapsen isäksi, jos vielä tässä vaiheessa joutuu googlesta katsomaan mikä ihme on mobile? Muistan kun vakuuttelin Jonnalle ensimmäisen ultran jälkeen, kuinka hienosti me pärjäisimme kolmen vauvan kanssa. Se teennäisesti rakennettu itsevarmuus jäi tämän viikon lääkärikäynnin yhteydessä Kanta-Hämeen keskussairaalan parkkipaikalle.

Isän sanoin (RV 12): Ensimmäinen laskenta

Metsästyskaverini soitti minulle ensimmäistä ultraäänitutkimusta edeltävänä päivänä.  Olen miehekkäästi kavereille sanonut, että ostan koiranpennun aina kun Jonna alkaa puhumaan lapsen hankinnasta. Sanoin kaverilleni hankkineeni uuden, jo kolmannen koiran, johon hän tokaisi ”en ehtinyt sitä ensimmäistäkään, laskettu aika on helmikuussa”. Olimme Jonnan kanssa sopineet, että emme kertoisi raskaudesta laajemmin ennen uä- tutkimusta, jopa Jonnan appiukko oli malttanut olla kertomatta, joten olin hetken hiljaa ja onnittelin. Tasan 24 tuntia myöhemmin soitin kaverille takaisin, mutta siitä myöhemmin.

Seuraavana iltana istuimme Kanta-Hämeen keskussairaalassa ja odotimme vuoroa. En tiedä kumpaa jännitti enemmän, Jonnaa vai minua. Kätilö ja sairaanhoito-opiskelija pyysivät meidät sisään hämärään tutkimushuoneeseen. Istuin vuoteella makaavan Jonnan viereen, pidin Jonnaa kädestä ja tuijotin kuvaruutua. Kätilö tulkitsi meille kuvaa rauhallisella äänellä. Siinä se oli keskellä kuvaa, meidän esikoisemme. Olin niin jännittynyt koko asiasta, että havahduin vasta siihen, kun kätilö puhui ”yllätyksestä”. Ajattelin, että mikä yllätys, raskaushan oli tiedossa ja sitä oli hieman jopa yritetty. ”Täällä on toinenkin, kaksoset” sanoi kätilö ja näytti kuvaruudulta kahta pientä sikiötä. Katsoimme Jonnan kanssa toisiamme ihmeissämme. Taustalta kuului kätilön ääni ”hetkinen, nyt täytyy laskea uudestaan. Täältä löytyi vielä kolmas, yksi, kaksi, kolme”. En saanut sanottua muuta kuin ”olisiko tutkimus syytä lopettaa tähän?”. Se oli kaikki mitä muistan ensimmäisestä käynnistä. Jälkeen päin ajateltuna se oli varmaan melkoinen näky, yli satakiloinen jässikkä kyynel silmässä tuijottaa kuvaruutua suu auki.

Meille varattiin aika lääkärille heti seuraavaksi päiväksi. Mittaukset tarkastettaisiin ja jatkosuunnitelmia tehtäisiin. Kotimatkalla autossa oli hiljaista. Välillä kuului hiljaa ”kolme”. Kerroimme lähisukulaisille, että tulostavoitteet oli ylitetty reilusti. Eihän sitä kukaan uskonut ja itse ei vielä oikein ymmärtänyt. Soitin aikaisemmin mainitsemalleni metsästyskaverille ja kerroin Jonnan raskaudesta ja kolmosista. Kun kaverini sai naurun loppumaan, hän kertoi kauhutarinan väsyneen näköisestä äidistä automarketin parkkipaikalla, auton takapenkillä oli ollut turvakaukaloissaan pienet kolmoset. Ja minä vakuuttelin Jonnalle vapisevalla äänellä, että kyllä me pärjätään. En ole varma nukkuiko meistä kumpikaan yhtään sinä yönä.

Isän sanoin: Alkusanat mahan takaa

Vaimoni toivoi, että tulisin mukaan kirjoittamaan tätä blogia isänäkökulmasta ja totta kai suostuin. Niille, jotka tuntevat minut niin hyvin, että ovat varmoja siitä, että Jonna on tähän pakottanut, voin sanoa kirjoittavani omasta tahdostani. Toki Jonna tekstin tarkistaa ennen kuin sitä julkaistaan.

Vaikka raskaus on sekä äidin että isän asia, niin onhan se kuitenkin ns. ”naisten juttu”. En minä voi tietää miltä se tuntuu, kun on vauva tai tässä tapauksessa vauvoja mahassa, vaikka mahani onkin kasvanut lähes samaa tahtia kuin Jonnalla. Toki puhumme tunteista ja tuntemuksista toisillemme, varmaan enemmän kuin ennen raskautta, mutta se on sama kun yrittäisin selittää miltä tuntuu kun potkaistaan kunnolla munille, se on ns. ”miesten juttu”, jotain mitä vain mies voi kokea. Sitä on isyys.

En siis tiedä miltä raskaana oleminen tuntuu, mutta tiedän tarkkaan miltä odottaminen ja raskausaika tuntuu isän näkökulmasta. Ja sillä ajatuksella päätin kirjoittaa Jonnan kirjoituksiin oman näkökulmani: miten minä sen koin, mahan takaa.

Takaumia (rv 12+): Ensimmäinen ultra sen kertoi

Oli synkkä ja pimeä marraskuinen ilta, kun pariskunta asteli Kanta-Hämeen keskussairaalan äitiyspoliklinikalle ensimmäiseen ultraäänitutkimukseen. Jännitystä oli ilmassa ja vatsassa, eikä täysi virtsarakko tuonut mitenkään helpotusta jännitykseeni. Kyseessä oli kuitenkin esikoisemme ja kaikin puolin jännittävää aikaa meille molemmille.

Olimme pitäneet hyvin matalaa profiilia uutisoinnin suhteen ja kertoneet raskaudestani vain pienelle piirille. Itse pidin juuri ensimmäistä ultraäänitutkimusta pienenä virstanpylväänä ja kynnyksenä asian hieman laajemmalle uutisoinnille. Haluaahan sitä varmistaa, että kaikki on kunnossa, kun raskauden kanssa ollaan näin alkumetreillä. Suhtauduin kuitenkin pienestä jännityksestä huolimatta luottavaisin mielin tutkimukseen ja ajattelin, että tulee mitä on tullakseen, etukäteen on turha maalata piruja seinille.

Hetken odoteltuamme odotustilassa, kutsui kätilö tutkimushuoneeseen ja toivotti meidät tervetulleeksi. Mukana oli myös alalle opiskeleva tyttö, joka luvallamme osallistui uä-tutkimukseen. Asettauduin mukavasti pitkäkseen ja mieheni kävi viereeni istumaan. Tuijotimme kiinteästi näyttöä ja sen mustavalkoista pikselimössöä, josta oli tuossa tuokiossa tarkoitus muodostua meidän lapsukaisemme. Pian kuva alkoikin hahmottua ja keskityin kätilön ensimmäisiin sanoihin, odottaen varmistusta sille että kaikki näyttäisi olevan kunnossa.

Hyvin pian kätilö totesi lempeään sävyyn: ”Jahas, täällä onkin pieni yllätys”. Tässä kohtaa mieheni mietti, että no joo, niin pitikin olla, kyllähän me sen verran tiedettiin että Jonna on raskaana ja lasta odotetaan. Mutta kätilö jatkoikin heti perään: ”Täältä löytyy kuulkaas kaksi”. Siinä vaiheessa taisi huulilta karata pieni naurahdus. Kaksi?! Siis kaksoset! Voiko olla totta? Näitähän ei ihan joka tyypille tapahdu! Niin me sen myös omin silmin saimme todeta, kun kätilö rauhallisin liikkein osoitti ensin toista ja sitten toista.

Mutta sitten kätilön ilme vakavoitui ja kulmat menivät aavistuksen kurttuun. ”Hetkinen… Katsotaanpas nyt vielä… Nyt täytyy laskea uudestaan”. Tässä vaiheessa ehdin jo huolestua; ei kai mikään ole hullusti?

”Täältä löytyy vielä kolmas”, kätilö sitten totesi.

”Että mitä?”, taisivat olla ensimmäiset sanani.

”Juu, kyllä näin on, kaiken kaikkiaan kolme heitä täällä on. Yksi, kaksi, kolme”.

Enpä etukäteen uskonut että kohtuni asukasmäärästä tultaisiin jossain vaiheessa toteamaan jotain mitä ilmaistaisiin sanaparilla ”kaiken kaikkiaan”. Siis kolme… Kolme? KOLME!!! Siinä jo valmis mantra kotimatkalle.

Siinä hetkessä menivät pasmat sekaisin niin tulevilta vanhemmilta kuin vähän kätilöltä ja tutkimusta seuraavalta opiskelijaltakin. Oli hieman epäselvää, kuinka mittaustulokset tulisi merkitä ja mittojen metsästäminenkin osoittautui haasteelliseksi tehtäväksi. Sen perusteella mitä mittauksia ja havaintoja kätilö sai tehtyä, kaikki näytti kuitenkin kolmikon osalta olevan kunnossa. Tutkimuksen perusteella tyypit saivat pelkistetyt nimet A, B ja C, mistä myöhemmin johdimme kolmikolle työnimeksi Aakkoset.

Koko tässä hämmennyksessä kätilö unohti antaa edes kuvia meille mukaan ja totesi lopuksi itsekin olevansa uuden tilanteen edessä, hänen kohdalleen kun ei koko uralla ollut aikaisemmin kolmosia osunut. Meille ehdotettiinkin uutta käyntiä heti seuraavalle päivälle ja päiväsaikaan, kun paikalla olisi lääkäri ja tutkimus voitaisiin suorittaa uudelleen. Vielä lopuksi kuitenkin sekä kätilö että opiskelija vakuuttelivat, että he molemmat olivat kolme sikiötä nähneet ja laskeneet. Jälkeenpäin katsoin kuinka äitiyskortin seurantamerkintöihin oli kyseiseltä vierailultamme kirjattu ainoastaan lyijykynällä kysymyksenomainen merkintä ’kolmoset?’. Viimeistään seuraavana päivänä asiasta ei kuitenkaan ollut mitään epäselvyyttä ja kyseinen merkintä on sittemmin pyyhitty pois…

Poistuimme poliklinikalta hölmönnäköisinä hymyillen ja kädet täristen. Kotimatkan keskustelut olivat kaurismäkeläisen pelkistettyjä. Kykenimme lähinnä toistelemaan tuota maagista numeroa ja väliin nauramaan asialle epäuskoisina. Selvää oli, että yöunet olivat sitä myötä menetetty ja heti kotiin päästyämme laitoimmekin vahingon kiertämään ja soitimme tuleville isovanhemmille ja sille lähipiirille, joka ennestään tiesi raskaudestani kertoaksemme shokkiuutisen. Tätä tietoa oli mahdoton pitää sisällään! Sitten pitkän valvomisen jälkeen heiveröisille yöunille ja seuraavan päivän lääkärikäyntiä odottamaan.

Aina sen aikataulun kanssa tulee kiire (rv 27)

Tänään raskausviikkoja täynnä 27. Maanantaina kävimme jälleen lääkärin tarkastuksessa, Aakkoset ovat pitäneet hyvää kasvuvauhtia. Kaikki kolme ovat tähän mennessä saavuttaneet lähes 900 gramman painon, yhteispainoa tällä hetkellä siis lähes 2700 grammaa. Raskausviikkoihin nähden kasvutahti on pysynyt hyvin normaalikäyrien tuntumassa ja muutenkin tilanne näyttää hyvältä. Samalla kävi ilmi, että synnytys tulee tapahtumaan raskausviikolla 32, jos vain niin pitkälle päästään. Lisäksi synnytys (sektiolla) tapahtuu Tampereen yliopistollisessa sairaalassa, mutta seurantakäyntejä jatketaan Hämeenlinnassa entiseen malliin.

Olihan se meille jo pitkään selvää, että synnytys tulee tapahtumaan huomattavasti ennen laskettua aikaa, mutta jotenkin nyt havahduimme aikatauluun aivan eri tavalla. Viisi viikkoa on lyhyt aika, paniikki! Jotenkin olin ajatuksissani mieltänyt, että mentäisiin pari viikkoa pidemmälle jos vain mahdollista, mutta ei. Aakkoset saatetaan siis maailmaan kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa ja se tuntuu hurjalta ajatukselta. On siis aika aloittaa loppukiri tarvikehankinnoissa ja omien tunteiden käsittelyssä kun vanhemmuus konkretisoituu. Huh…

Alkusanat

Tämän blogin aloitus on ollut mielessä jo pitkään. Toisaalta monikkoraskauksiin liittyy normaalia enemmän riskejä, joten ehkä alitajuisesti olen halunnut odottaakin pidemmälle ennen kuin tulen asian kanssa kunnolla kaapista ulos. Olen raskauden edetessä raapustellut satunnaisia päiväkirjamerkintöjä erinäisiin kohteisiin (iPhonen muistiot, normikalenteri, muistilehtiö, jne.), mutta josko tästä blogista muodostuisi nyt keskitetty paikka päiväkirjamerkinnöilleni, edes jokseenkin jäsennellyssä muodossa.

Koska aloitus kuitenkin venyi tänne asti (rv 26), en kunnioita kronologista aikajärjestystä, vaan palaan tämän tästä aikaisempiin muisteloihini, kunhan ensin virkistän muistiani aikaisemmilla raapustuksillani, joita siis olen jemmaillut ympäriinsä… Toivottavasti saan kirjoittajaksi mukaan myös paremman puoliskoni, jotta isänäkökulma kaikessa tässä myllerryksessä ei jäisi sivuosaan, jota se ei todellakaan ansaitse.

Nämä toimikoon alkusanoina, tervetuloa mukaan!