Meiltä on Jonnan kanssa ymmärrettävistä syistä tämä blogin
kirjoittaminen hieman jäänyt, mutta pyritään nyt jatkamaan, kun aikaa on, eikä
edes väsytä... Ja jotkut jopa ovat jatkoa toivoneet. Siis Aakkosethan ovat jo
kotona ja nimetkin on annettu, mutta koitamme Jonnan kanssa silti edetä
kirjoituksissa kronologisessa järjestyksessä. Eli näitä tulevia kirjoituksia on
koottu pienistä ja suurista päiväkirjamerkinnöistä, sekä valokuvantarkoista ja seitinohuista
muistikuvista. Sairaala-aika oli sekä fyysisesti, että henkisesti todella
raskas ja näin ollen osa päiväkirjamerkinnöistä ja muistikuvista ei välttämättä
ole aivan aikajärjestyksessä, mutta kokonaisuus ratkaisee. Opetin Jonnan
lisäämään kuvia blogiteksteihin, joten näette konkreettisesti mitä ollaan saatu
aikaiseksi. Iso kiitos Vesalle, joka lasten nimiäisissä puhumalla sai minut
rohkaistua jatkamaan juuri tätä blogikirjoittelua. Ja Vesa, sori noi
jääkiekkovertaukset, mutta alivoimalla ei vihelletä pitkiä kiekkoja. Tästä siis
jatkoa suoraan edelliseen kirjoitukseen ja nyt oikeasti ISÄN sanoin:
Ensimmäinen päivä isänä.
Kätilö tuli pian takaisin ja Jonna sai kipupumpun, semmoinen
laite josta saat itse painella nappia ja aina sujahtaa jotain kohtuuhyvää
lääkettä suoneen. Ei mennyt kuin hetki ja Jonnan silmät olivat kun
Trainspottingissa. Kun Jonna oli saatu huumattua, kätilö lähti viemään minua
kohti Vastasyntyneiden teho-osastoa, eli VTO:ta (tämä lyhenne tullaan
mainitsemaan moneen kertaan näissä blogiteksteissä). Osasto oli samassa
kerroksessa, mutta ilman hoitajaa pitäisi kulkea kuudennen kerroksen kautta.
Tulimme isoista ovista hämärään huoneeseen ja hetken luulin tulleeni HIFK:n
maalille, niin paljon sinipaitaisia oli paikalla ja punaiset valot vilkkuivat.
Kätilö sanoi: "tässä olisi isä Koivula". Kaikki kääntyivät katsomaan,
kukaan ei hetkeen sanonut mitään, tuijotti vain. Myöhemmin iltapäivällä peiliin
katsoessa mietin, että siinä varmaan on hoitohenkilökunta ajatellut: "tuon
näköinenkö on näiden isä, hyvältä näyttää kolmikon tulevaisuus...". Olin
ajanut parran viimeksi silloin, kun kuulin ensi kertaa kolmosista, eli 22 viikkoa
sitten, enkä ollut nukkunut kahteen päivään. No ei se parranajo myöhemmin
paljoa auttanut ja seuraavista kunnon unista ei ollut tietoakaan. Yksi
hoitajista sai sanotuksi jotenkin näin: ”siinä edessä on yksi ja nuo kaikki
tuolla sivuseinällä.”
Se oli varmasti elämäni kovin paikka, nähdä niin pienet
ihmiset niin täynnä putkia, letkuja ja johtoja. Kyllähän se oli tiedossa, että
ennenaikaisina keskosina syntyisivät ja hoitoa tulisivat tarvitsemaan, mutta
minä en ainakaan ollut osannut valmistautua, en todellakaan ollut valmis tähän.
En usko, että kukaan pystyy valmistautumaan tällaiseen täysin. Kyyneleet
silmissä katselin kolmikkoa vuoronperään. Sain hoitajalta pienen lapun johon
oli kirjoitettu Aakkosten painot ja pituudet:
A: 1420 g / 40 cm
B: 1455 g / 40 cm
C: 1460 g / 41 cm
Minulle vakuuteltiin mittojen olevan todella hyvät ja kaiken
näyttävän muutenkin lupaavalta. Minua tämä ei oikein vakuuttanut, Hessun
lähijärvestä saamien pilkkiahventen keskipaino on suurempi kuin meidän
vauvojen.
En saanut Aakkosia vielä tässä vaiheessa syliin, en tiedä
olisinko edes uskaltanut syliin ottaa, niin pieniä ja hauraan näköisiä olivat.
Ja jotenkin minulla oli ajatus, että Jonnan pitäisi olla mukana kun vauvoja
otetaan ensimmäistä kertaa syliin. En ole varma kuinka kauan kuljin
keskoskaapilta toiselle katsellen näitä nukkuvia ihmeitä. Otin muutamia kuvia
kännykällä, jotta Jonnakin näkisi, että kaikki on tallella ja palasin Jonnan
huoneeseen synnytysosastolle kuvien ja pienen mittalappusen kanssa. Jonna oli
edelleen melkoisesti lääkkeissään ja niiden ansiosta pystyi myös nukkumaan.
Sovimme Jonnan kanssa, että koska me olimme väsyneitä ja oli sopivasti vielä
melko aikainen aamu niin laittaisin viestin lähisukulaisille yön tuloksista ja
muutkin saisivat herätä ja olla väsyneitä.
Menin alakertaan, laitoin viestin ja sammutin heti
puhelimen, ettei tarvitsisi heti alkaa vastailemaan. En olisi kyllä pystynyt
juuri silloin puhumaankaan. Myöhemmin kun avasin puhelimen totesin
sammuttamisen olleen hyvä ratkaisu, ne muutama lähettämäni viesti oli poikinut
kymmeniä vastausviestejä ja -soittoja. Menin takaisin Jonnan huoneeseen, johon
oli tuotu meille aamupalaa ja koska Jonna ei vielä saanut syödä niin söin yksin
kaiken. Kätilö tuli huoneeseen ja kertoi, että voisimme viedä Jonnan sänkyineen
VTO:lle. Työnsimme sekavan Jonnan ahtaalle osastolle ja koitimme käännellä
sänkyä ja laskea keskoskaappeja niin, että Jonna näkisi ensimmäistä kertaa
lapsensa oikeasti, ei enää mustavalkoisia ultrakuvia tai minun ottamia pieniä
kännykkäkuvia, vaan oikeat ja omat lapsensa. Ilmeestä näki, että Jonna olisi
halunnut ottaa vauvat syliin, mutta sekä Jonna, että lapset olivat vielä liian
heikkokuntoisia siihen. Seuraavana päivänä lapsia jo mahdollisesti saisi pitää
kenguruhoidossa. Veimme taas nukahtaneen Jonnan vuodeosastolle.
Iltapäivä alkoi olemaan jo pitkällä ja minä lähdin kotona
käymään koiria ruokkimassa ja vähän nukkumassa. Makailin sängyllä ja luin
viestit, taisin vastata joihinkin puheluihinkin. Nukuttua en saanut, vaan menin
suihkuun ja ajoin parran, koska playoffit oli ohitse. Silloin tajusin miltä
olin aamuyöllä näyttänyt. Menin takaisin
sairaalalle ja minun mielestäni kävimme katsomassa Aakkosia Jonnan kanssa jo
silloin, mutta Jonna ei tätä muista. Eikä muistanut, että olin jo tällöin ilman
partaa. Tämä on nyt semmoinen seitinohut muistikuva ja päätin, että parempi
olla kirjoittamatta siitä tarkemmin, koska se on hyvinkin saattanut olla unta.
Oli jo myöhä kun pääsin kotiin. Se yö meni vähillä unilla sohvalla koirien
kanssa.
Kun Jonnan kanssa aloitimme blogin kirjoittamisen, niin ajatuksena
oli, että tulevat kolmosten odottajat ja miksei muutkin voisivat lukea
kokemuksia ja valmistautua paremmin kuin me, jotka emme juurikaan olleet
löytäneet varsinaisia kokemuksia mistään. Nyt ymmärrän miksi niitä ei löydy, on
aivan sama mitä tähän kirjoitan, ei se auta. Ne jotka joutuvat omat lapsensa
näkemään letkuissa niin pieninä, joutuvat siihen omien ajatustensa kanssa,
eivät minun tai jonkun muun joka sen on kokenut. Siitähän tässä olikin kyse,
siis kuinka minä tämän koen, pelot, surut, ilot ja sen suunnattoman
jännityksen. Kaikillahan ne tunteet on, mutta tuntuu, että vasta kun saa lapsen
ne tulevat esiin, muiden nähtäville ja se on se mitä ne niin sanotut
"kovat jätkät" pelkäävät, eivätkä mene mukaan synnytykseen, vaikka
sinne pääsisivät. Alustuksessa mainittu Vesa sai puheellaan minut tuntemaan
itseni rohkeaksi, kun uskallan kirjoittaa näin kovien riskien raskaudesta,
Jonnan ja minun henkilökohtaisista asioista ja omista tunteista. Vauvat varmaan
pitävät isää todellisena supersankarina, mutta jos en lopeta pian tätä
lässytystä niin saavat hävetä isää teineinä, jos siis opetan Aakkosille ATK:ta.
Tämä on hyvä lopettaa Gösta Sundqvistin sanoihin:
"Joka joulu tuli turpaan
joskus meinas tulla puukosta
Mies voi kuolla suukosta
usein kuulla sain"
Ihanaa Tomi ja Jonna <3
VastaaPoistaAnnatte paljon itsestänne. Näitä on ihana lukea!
p.s. löytyikö meidän kenkä?
m-r
Sori Minna, kenkä oli ja pysyi kateissa... :/ Mutta kiva kun pääsitte koko poppoo paikalle! :)
PoistaHyvää ajatuksen virtaa Tomppa, täyttä asiaa. Kaksi lasta ulos saattaneena komppaan ajatuksiasi 100%.
VastaaPoistaKai se niin on, että vain tosi miehet uskaltavat kohdata ja kokea omat tunteensa pelkäämättä seurauksia ja muiden reaktioita.
Ja vain olemalla mukana itse tapahtumien keskiössä voi niitä kokea.
Meidän kaikkien pitäisi kokea kaikkea mahdollista elämämme aikana mahdollisimman paljon ja lapsen syntymä on yksi ainutlaatuisimmista tapahtumista mitä voi kokea.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaOn ne niin ihania lapsukaisia. Ylläpitäkää kirjoittamiset, on ilo lukea tätä blogia. Uskon, että monelle on tästä apua, tukea ja varsinkin iloa lukea teidän molempien ajatuksia. Kannatan toistekin hömpsyt kolmen tähden jallusta :)
VastaaPoista