Tehokasta elämää (rv 30)

Leikkausta seurannut päivä kului suurimmaksi osaksi usvaisessa väsymyksessä. Leikkaussalista minut siirrettiin toiseen huoneeseen toipumaan ja odottamaan puudutuksen vaikutuksen lakkaamista. Harras toive oli, että jalkani tottelisivat vielä senkin jälkeen aivojeni lähettämiä käskyjä. Kill Bill –henkisen psyykkauksen jälkeen sainkin liikutettua isovarvastani ja vähitellen muut varpaat ja koko jalka seurasivat. Kiva, ei halvausta. Jos ei hilpeäksi niin ainakin helpommaksi toipumisen minulle teki ”taikanappi”, jota painamalla siirtyi hyvää oloa suoraan suoneen. Taisin kädet pitkällä hamuta laitteen perään siinä vaiheessa kun se lopulta vietiin pois ja kivun lievitys vaihtui perinteisiin pillereihin.

Kaiken kaikkiaan lasteni syntymäpäivä oli minulle hieman sumuinen. Torkuin toipumishuoneessa tämän tästä Tomin ollessa suurimmaksi osaksi seurassani. Jossain vaiheessa hoitaja kävi huoneessa kertomassa että lapsilla oli kaikki hyvin ja Tomi pääsi heitä jo katsomaan, minä pääsisin vähän myöhemmin. Kun se hetki sitten koitti, minut kärrättiin sairaalavuoteella lasten teho-osastolle ja makuuasennosta sain nähdä vilauksen jokaisesta lapsestani. Muistikuvani ovat hyvin epämääräiset tästä ensimmäisestä kohtaamisestamme, muistan ihmetelleeni kuinka mahduimme isolla sängyllä pyörimään huoneessa ja kuinka pieniä otukset keskoslaatikoiden uumenissa olivat. Tämän jälkeen minut vietiinkin osastolle, jossa uni ja kipulääke jatkoivat maistumistaan. Ruoastakin taisin kertaalleen kieltäytyä, eli olin toooooosi väsynyt. Kunnolla hereille ja tolkkuihini taisin tulla vasta seuraavana päivänä.

15.3.2013

Synnytystä seuraavana päivänä odotinkin jo malttamattomana pääsyä lasten luokse. Myös appivanhemmat tulivat ensivisiitille yhdessä Tomin kanssa. Jouduin lääkkeen sumentamia silmiäni hieraisemaan kerran jos toisenkin tunnistaakseni parrattoman aviomieheni. Playoff-parta oli saanut lähteä. Lähdimme yhdessä Aakkosia tervehtimään, hoitajat auttoivat minut leukaperiäni kiristellen pyörätuoliin istumaan. Sängystä tuoliin siirtyminen ei ollut koskaan tuntunut näin suurelta urakalta.

Teho-osastolle päästyämme hoitaja tuli kertomaan lastemme voinnista. Minua kutsuttiin äidiksi ja taisin ensin vilkaista ympärilleni katsoakseni kelle puhutaan, kunnes ymmärsin että se olen minä. Sisälläni liikahti jotain outoa. Se minä nyt olen, äiti. Kolmen lapsen äiti. Asian ymmärtäminen tuntui jännittävältä ja samalla kertaa selittämättömältä.

Lasten vointi oli pääasiallisesti hyvä, mistä olin hyvin huojentunut. Sain jo B-pojan syliini pideltäväksi hetkeksi aikaa, visusti peittoon käärittynä. Pieni olento raotti silmiään ja koitti tarkastella minne oli joutunut. Ressukka oli aivan erilaisten johtojen ja letkujen peittämä, hengitystä avusti nasaali, mikä peitti kasvot lähes kokonaan. Juttelin sekavia pienelle pojalleni onnen kyynelten lomasta ja lämpö täytti oloni. Yhteinen hetkemme jäi tässä vaiheessa vielä lyhyeksi ja poika pääsi pian takaisin keskoslaatikon lämmön suojiin. Seurasin pyörätuolista kuinka Tomi pääsi ensimmäistä kertaa vaihtamaan vaippaa tytölle hoitajan opastamana, itse en vielä jaksanut seisoa kunnolla. Tomin kädet näyttivät suunnattoman suurilta pikkuisen tytön ympärillä ja vaipanvaihto laatikossa vaati omaa akrobatiaansa. Myöhemmin vielä A-poika pääsi isänsä paidan sisään kenguruhoitoon. Siinä se on, pieni ja hento ote. Katselin heitä olo herkkänä, minua itketti. Tästä meidän yhteinen matkamme toden teolla nyt alkoi ja olin luottavainen yhteisen tulevaisuutemme suhteen, kyllä tämä tästä.

Emme olleet ehtineet ennalta vierailemaan vastasyntyneiden teho-osastolla, koska synnytys käynnistyi lopulta niin yllättäen. Totuus kuitenkin on, että mikään vierailu ja ennakkoinfo ei olisi voinut valmistaa minua siihen kokemukseen ja tunteeseen minkä kohtasin ensimmäistä kertaa vieraillessani lasten luona yhtään tolkuissani. Se suunnaton avuttomuuden tunne tekee ihmisestä pienemmän kuin ennenaikaisesti syntyneen varpaat ovat. Ympärillä laitteet kilkattavat, suhisevat, piippaavat ja hälyttävät. Erilaiset monitorit seuraavat elintoimintoja. Henkilökunta on aivan suurenmoista ja tunsin kyllä heti suurta luottamusta heidän ammattitaitoansa kohtaan ja tiesin lasteni olevan hyvässä hoidossa. Täällä teho-osastolla näin konkreettisesti sen lottovoiton, mitä on saada syntyä Suomeen. 

A-poika sinisen villamyssynsä kanssa

B-poika nasaalin takana piilossa

C-tyttö ottaa laatikon lämmössä rennosti