Kuumeettomia vauvoja (rv 30+)

Jos digitaaliajasta hakee jotain hyvää (tai huonoa, kummalta kannalta sitä tahtoo katsoa), niin tarjoaahan se toisinaan kiistatonta todistusaineistoa siitä mitä on tapahtunut. Tässä tapauksessa pitkällisen inttämiseni jälkeen taivuin todisteiden valossa ja jouduin myöntämään Tomin olleen oikeassa. Pistän tapahtuneen lääketokkuran piikkiin. Oikaisuksi siis aikaisempaan tekstiini, menimme jo lasten syntymäpäivän iltana Tomin kanssa kahdestaan VTO:lle lapsia katsomaan. Ehkä olen ollut niin huumattuna ja huumaantuneena pienistä otuksista, että tämä muisto oli hieman pinnan alla. Alla kuitenkin valokuva, jonka ottamishetkeksi kamera oli ystävällisesti ikuistanut ajan 14.3.2013 klo 19.09.07 ja tapahtuman, kun pidän kättäni C-vauvan päällä. Lisäksi hetki, kun sain ensimmäisen kerran pidellä B-poikaa sylissäni peittoon käärittynä, tapahtui sekin 14.3.2013. Uskottakoon myös, että Tomi oli jo samana päivänä ajanut partansa pois. Kiitos siis digiaika, kun korjaat haurasta ihmismuistiani. Sitten takaisin tapahtumiin…

Vauvakuumeesta, en tiedä mitä se on. En ole koskaan tunnistanut potevani sitä. Perheenlisäystä suunnitellessamme, en silloinkaan höperöitynyt vauvoista. En rynnännyt kauppoihin hypistelemään vauvan vaatteita, en ostamaan itseäni kipeäksi pastellinvärisistä tarvikkeista. Itse asiassa olen aina hieman pelännyt vauvoja. Hauskaa, eikö totta? Olen kyllä pitänyt lapsista, mutta enemmän siinä vaiheessa kun olemme tavoittaneet yhteisen ymmärrettävän kommunikoinnin tason: puheen. Mielestäni olen myös tullut aina hyvin lasten kanssa toimeen, mutta jälleen edellä mainittu kehitysvaihe saavutettuna. Jos joku on ollut tyrkkäämässä pientä vauvaa syliini, olen lähinnä kamppaillut pienen pakokauhun tunteen, kuin äidillisen hurmoksen tunteen kanssa. Minulla ei ole ollut hajuakaan kuinka pientä vauvaa pidetään sylissä. Ei hajuakaan, kuinka vaippa vaihdetaan, miten päin se kuuluu laittaa? Ei hajuakaan, kuinka tulkita vauvan primitiivisiä signaaleja omasta voinnistaan. Nehän vain itkevät jatkuvasti! Ei hajuakaan, minkä kokoisia vaatteita vauvoille kuuluu hankkia. Pitäisikö nämä tiedot olla naisella jotenkin sisäsyntyisesti hallussa? Minulta ne ainakin ovat puuttuneet.

Kun Tomin kanssa aikanaan keskustelimme lapsen hankkimisesta kaurismäkeläiseen tyyliin suomen kielen rikkaimmilla ilmaisuilla (minä: En uusinut ehkäisyreseptiä. Tomi: Okei. Ja myöhemmin: Tomi: Haluatko oikeasti lapsen? Minä: Joo haluan, haluatko sä? Tomi: Joo, haluan.), oli asia kerrasta selvä. Molemmat halusimme kasvattaa kahden hengen talouttamme suuremmaksi, askel eteenpäin oli luonnollinen ja melkein itsestään selvä. Ei se tarvinnut sen suurempia hössötyksiä ympärilleen, emmekä asiaa julkisesti muille toitottaneetkaan. Tässäkään vaiheessa en silti tunnistanut potevani vauvakuumetta. Koin kyllä jännitystä ja kihelmöintiä, mutta en kuumeilua tai pakonomaista tarvetta käydä vauvoja haistelemassa. Raskaana ollessani hankimme Tomin kanssa yhdessä kirjan VAUVA omistajan opas, joka oli kirjoitettu mahdollisimman yksinkertaiseen sävyyn ja josta salaa uskalsin ammentaa alkeellisimpiakin tietoja vauvan hoidosta. Eipä sillä, ei se juurikaan kasvattanut itsevarmuuttani vauvan käsittelyssä, saati nostattanut kummempaa kuumetta.

On erikoista, miten mikään aiempi epävarmuus ei kuitenkaan ollut se päällimmäinen tunne, kun tein tuttavuutta keskoslaatikoissa asuviin lapsiimme. Kaikkein korkeimmalle kohosi aivan itsestään ehdoton rakkauden tunne. Sen tunteen vallassa en miettinyt, kuinka kauan eläisimme lasten kanssa sairaalassa. En miettinyt, kuinka väärin tai kömpelösti saattaisin lapsia käsitellä (vaikka niin tulikin tapahtumaan). Edelleenkään en kokenut sitä vauvakuumetta, joka jo sanana on mielestäni hieman hassu. Ikään kuin kärsisi sairaudesta,  josta pitää parantamisen keinoin päästä eroon. Ei vauvakuumeessa mitään pahaa ole, mutta se ei ollut se tunne mikä minussa oli. Minun tunteeni oli vanhemman rakkautta omiin lapsiini, eikä sitä parannettaisi millään.

16.3.2013

Sairaala-arkemme muodostui muutamasta tarkkailtavasta mittarista, joiden avulla seurasimme lasten kasvua ja voinnin kehitystä. Näkyvimpänä ja meille konkreettisimpana mittarina oli kakka. Opimme hyvin pian olemaan vilpittömän innoissamme jokaisesta vaipassa odottavasta sontaläjästä ja kiinnostuneina tarkkailemaan sekä raportoimaan sen koostumusta edelleen hoitajille. Oliko ryyniä, löysää, minkä väristä? Kyllä sitä iso ihminen hiljenee elämän perusasioiden äärellä, kun pitää rajallisella liikkumatilalla pienistä keskoslaatikon aukoista operoida kakkaa pursuava vaippa pois, pestä pienillä lapuilla pienen pieni peppu puhtaaksi ja taiteilla uusi puhdas vaippa kiinni ennen kuin vahinko laajenee. Tänään oli päivä kun jaksoin sen verran seisoa tolpillani, että pääsin vaihtamaan ensimmäisen vaipan lapselleni. Elämän pieniä virstanpylväitä.

Toinen seurattava mittari oli maito. Eipä sellainenkaan asia ollut koskaan juolahtanut pieneen mieleeni, että vastasyntynyt lapsi ei ehkä kykenekään sulattamaan äidinmaitoa ongelmitta ravinnokseen. Jokaisella lapsistamme mahat temppuilivat alkuun maidon kanssa ja nenämahaletkun kautta jouduttiin aika ajoin ”pakittamaan” takaisinpäin vihreäksi muuttuneen nesteen kanssa. Maitomäärissä jumpattiin edestakaisin ja millimäärät, joilla pienten vatsojen oli määrä täyttyä, olivat alkuun häviävän pienet.

Maitomittarin toinen puoli oli oma lypsytuotantoni, joka käynnistyi jokseenkin nihkeästi. Olin etukäteen ajatellut, että se mitä tulee on kaikki plussaa, mutta en ollut varautunut siihen kuinka lannistavaa epäonnistuminen voisi ollakaan. Ihmiset ympärilläni hyväntahtoisesti kannustivat ja hoitajat antoivat neuvoa ja tukea kuinka lypsäminen tulisi aloittaa ja pitää yllä. Samalla kuitenkin huomasin heidän hienovaraisen huolestumisensa, kun maitoa ei lähtenytkään odotetusti tulemaan. Jo sana lypsäminen toi mieleeni teolliset navetat ja lypsylehmät, joihin itseni vertaaminen ei toiminut mitenkään mieltä ylentävästi. Toki koitin pitää mielessä, että jokainen maitotippa palvelisi ja olisi erityisen tärkeä lapsilleni, mutta tämänkin oivaltaminen lisäsi pettymystä entisestään, kun maitoa ei tullut kuin häviävän pieniä millimääriä. Sairaalan lypsykoneet ovat siinä mielessä armottomat, että ne millilleen kertovat paljonko utareistasi maitoa irtoaa.

Koitin myös järkeistää asiaa itselleni, joskin melko huonoin tuloksin. Fysiologisesti ei ollut mikään itsestään selvyys, että maitoa tulisi ja onhan tapauksia, joissa yhdenkään lapsen äidit eivät ole kyenneet lastaan lainkaan imettämään. Enkä millään muotoa pitänyt asiaa kenenkään muun kohdalla huonon äidin mittarina, joskaan itselleni en ollut ajatuksissani yhtä armollinen. Imetys tuntui kuitenkin niin kaukaiselta ajatukselta katsellessani lapsiani keskoskaapissa nenämahaletkuineen, etten varmasti ajatuksen tasolla ruokkinut itse kovin tehokkaasti maidon erittymistä. Mentaalipuolen kun sanotaan vaikuttavan asiaan yllättävän paljon. Asiaa olisi myös voinut auttaa säntillinen kolmen tunnin lypsyrytmi, mistä en ainakaan öisin jaksanut pitää kiinni, niin uupunut ja kivuissani olin ainakin ensimmäiset sairaalassa viettämäni yöt.

Kolmantena mittarina hoitajien kertomista päivittäisistä tilanneraporteista opimme seuraamaan bilirubiiniarvojen kehitystä. Arvojen ollessa koholla, ilmeni se vauvalla päällisin puolin ihon keltaisuuden lisääntymisenä ja hoitokeinona annettiin valohoitoa. Meille selitettiin, että kyseinen maksan toimintaan liittyvä häiriö oli suhteellisen yleistä keskosilla eikä syytä suurempaan huoleen olisi. Jokainen lapsistamme viettikin vuorollaan aikaa sinistä valoa hohtavan lampun alla kuin solariumissa ikään. Hoidon ollessa käynnissä, tarkoitti se meidän kannalta sitä, että sylittely kenguruhoidon muodossa jäisi kyseisen lapsen osalta väliin. Valohoitoa ei ollut hyvä katkaista kesken kaiken ja ennen kuin bilirubiiniarvot olisivat saavuttaneet normaalin tason.

B-poika valohoidossa

Kaiken kaikkiaan tänään oli jännittävä päivä, sain C-tytön paidan alle kenguruhoitoon, maaginen pieni otus! Kehitys lapsilla on ollut huikeaa ja päivät tuntuvat kuluvan nopeasti. A-poika sai jo nasaalin tänään pois ja C-tyttökin pääsi hirvityksestä eroon illan aikana. Kyseinen letkuviritelmä on peittänyt lasten kasvot niin suurelta osin, että vasta siitä eroon päästyään alkoi pikkuisten ulkonäkö hahmottumaan. Ainakin A-poika oli ihan isänsä näköinen, komea pikkumies. Ja tyttö oli selvästi pikkuinen kopio minusta. Totesimmekin Tomin kanssa, että äiti kloonasi itsensä kerran ja isä kahdesti, elimmehän edelleen sen tiedon varassa, että pojat olivat identtiset, vaikka emme olleetkaan saaneet mahdollisuutta verrata heidän ulkonäköään vierekkäin.

C-tyttö kenguruhoidossa

17.3.2013

Olisivat jo tänään laittaneet minut sairaalasta kotiin. En kuitenkaan tuntenut oloani niin vahvaksi, että olisin ollut kotiutumiskunnossa. En pystynyt kivuiltani suorassa kävelemään ja sängystä nouseminen oli joka kerta suuren luokan ponnistus. Sain siis vielä jäädä sairaalahoitoon osastolle, ei suurimmaksi osin siksi että kuntoni sitä olisi hoitajan mielestä vaatinut vaan siksi, että osastolla sattui olemaan tilaa.

Tomi tuli yhdessä äitinsä Arjan kanssa vierailemaan ja vietimme aikaa VTO:lla aakkostemme kanssa. Oli kerrassaan upeaa, että isovanhemmat saivat osastolla vierailla ja jopa osallistua hoitamiseen. C-tyttö oli tänään valohoidossa, joten jaoimme kenguruhoitovuorot siten, että B-poika pääsi isänsä paidan alle ja A-poika minun syliini. Hienosti tehty jako, sillä B-poika pissasi isänsä päälle paidan sisällä. Mummi taas sai tuta tulevasta, kun pääsi tytölle vaippaa vaihtamaan, tohkeissaan näytti tästä kunniasta olevan. J

Illalla kävin vielä yksin lapsia moikkaamassa ja pitämässä B-poikaa kenguruhoidossa. Keskustelimme Tomin kanssa puhelimessa, ressukka joutui valtavasti ajamaan edestakaisin kodin ja sairaalan väliä. Olin huolissani Tomin jaksamisesta ja unen määrästä. Tomin äänestä kuulsi väsymys mutta myös surullisuus, kun ei illalla päässyt mukaan VTO:lle. Oli kuitenkin parempi, että Tomi saisi jossain välissä lepohetkensä.

Hoitajat ja lääkärit kyselivät meiltä toistuvasti, oliko lapsille joitakin kutsumanimiä joita käyttää. Olimme tähän asti puhutelleet heitä pelkillä kirjaimilla ja hoitajat olivat sitä mieltä, että lasten käsittely saisi enemmän persoonaa, jos heitä voitaisiin kutsua joillakin nimillä. Asiasta Tomin kanssa keskusteltuamme, päätimme nimetä lapset tässä vaiheessa seuraavasti:

A: Nuutti

B: Nyytti

C: Lyyli

Nyytti oli meillä työnimenä, kun elimme vielä normaalia odotusaikaa sillä normaalilla yhden lapsen oletuksella ja olimme sitä mieltä, että nimi istui pienelle B-pojallemme nyt hyvin. A-pojalle sitten ehdotin nimeä Nuutti, sillä se sointui kivasti Nyytin kanssa ja oli muutenkin mielestäni kaunis nimi pojalle. Lyyli juontaa taas historiansa omasta lapsuudestani, se oli nimi jota oma isäni oli minulle aikanaan ehdottanut. Lyyli oli myös sopivan kipakka nimi, istuen kantajalleen erinomaisesti.

Maidon lypsäminen oli edelleen nihkeää ja päätin laittaa yöksi itselleni herätyksen, jotta rytmi pysyisi yllä ja tärkeä yölypsy tulisi tehtyä.

18.3.2013

Tänään pääsin kotiin, aloinkin olla jo kypsä sairaalassa makaamiseen. Ihana päästä omaan sänkyyn nukkumaan. Yöllä en sitten ollutkaan herännyt herätyskellooni. Olin laittanut puhelimeni hiljaiselle, jotta huonetoverini ei häiriintyisi ja tämä siis sillä seurauksella, etten siihen sitten herännytkään. Se siitä orjallisesta yölypsystä.

Aamupäivästä kävin lapsia tervehtimässä pikaisesti, puolilta päivin lääkärin oli tarkoitus käydä osastolla luonani. Lyylille suoritettiin juuri sydämen ultraäänitutkimusta, koska häneltä oli aikaisemmin kuultu sydämestä hieman sivuääniä. Pelottavaa, vaikka lääkäri selitti asian hyvin arkisen rauhallisesti. Tutkimuksen perusteella ei kuitenkaan ollut syytä sen enempiin toimenpiteisiin, koska hengitys sujui hienosti ilman nasaalia ja tilannetta päädyttiin vain seuraamaan. Sydämen ultran lisäksi myös aivot ultrattiin, melkoisia vanhemmille pelkoa aiheuttavia toimenpiteitä. Kaikki oli kuitenkin kunnossa (tai kehitystä vastaavassa tilassa), joten turhat huolet sikseen. Tyttö näytti nauttivan olostaan ja mikäs siinä, kun annetaan tuollaista intialaista päähierontaa… Sain tutkimuksessa auttaa sen verran, että pitelin Lyylin päätä paikallaan. Vaikka eipä siinä paljoa tarvinnut pidellä, niin mukavalta tytön olo näytti.

Ennen paluuta osastolleni sain vielä hoitaa Nyyttiä: pestä, vaihtaa vaipan ja auttaa punnituksessa. Tämä kaikki siis keskoslaatikon uumenissa. Nyyttiä pesu ensin suututti, mutta rauhoittui lopuksi. Sain vielä lopuksi pojan syliini peittoon käärittynä siksi aikaa, kun hoitajat puhdistivat keskoslaatikon. Siinä me tuijottelimme toisiamme, minä aivan haltioituneena, poika ihmeissään.

Osastolle palattuani luonani kävi juttelemassa hyvin empaattinen kätilö, joka oli erikoistunut imetysasioihin. Tirautinpa siinä pari turhautumisen ja herkkyyden kyyneltä, kun hän kyseli, mitä tunsin kun lapseni olivat hoidettavana teho-osastolla ja tunsinko sidettä heihin. Hänen neuvoillaan sain kuitenkin korjattua lypsytapaani ja jatkossa pitäydyin säännöllisessä rytmissä. Lisäksi sain vielä reseptin lääkkeelle, joka edesauttoi maidon erittymistä. Ehkä tämä tästä. Myös sosiaalityöntekijä kävi juttelemassa minun ja Tomin kanssa, auttaen ja neuvoen eri etuuksien ja korvausten suhteen, mitä meillä olisi mahdollisuus tilanteessamme hyödyntää.

Pääsin siis kotiin ja Tomin avustuksella köpötin turvonneilla jaloillani matkaan. Kävely oli vielä kovin hidasta ja hengitys hyvin pinnallista. Koska lapseni olivat edelleen sairaalahoidossa, sain sairaalalta maitopumpun kotiin käyttööni. Haimme maitopumpun Taysin uumenista ja kotimatkalla vielä apteekista läjän lääkkeitä kipuun. Odotimme vieraita Kotkasta ja kauaa emme ehtineet kotona ollakaan, kun oma äitini, isäni ja serkkuni Mertsu saapuivat. Olin jokseenkin herkässä mielentilassa ja parahdin itkuun sillä sekunnilla, kun näin heidät. Sain koottua itseni juuri sen verran, että pillahdin uuteen lohduttomaan itkuun kun rintapumpun osat piti keittää käyttöä varten. Olin nostanut kattilan valmiiksi liedelle, mutta en laittanut vettä siihen. Tomi sitten totesi jotakin siihen suuntaan, että pitäisikö sitä vettäkin olla, että ne osat saisi keitettyä. Parkumiseni lomasta sain soperrettua jotain siitä, etten saanut/uskaltanut nostella painavia tavaroita. Koita siinä sitten järkevästi keskustella näiden hormonien kanssa…

Oli niin ihanaa nähdä äiti, isä ja Mertsu pitkästä aikaa. Äidillä ja isällä oli iso kassi Espanjan tuliaisia mukanaan, ihania lastenvaatteita täynnä. Äiti tarttui topakasti imuriin, Mertsu siisti keittiön ja pöydän ja laittoi kahvit tulemaan. Sain itsekin hengityksen tasaantumaan ja kävimme kahvin äärellä läpi synnytystä ja menneitä päiviä tapahtumineen.

Pian pitikin lähteä Taysiin, jottei vieraiden paluumatka Kotkaan venyisi kovin myöhäiseksi. Päälleni koitin etsiä mahdollisimman löysät ja mukavat vaatteet, mikä merkitsi automaattisesti tyylistä tinkimistä. Ihan sama minulle, vaikka lopputuloksena näytinkin sossun kerjäläiseltä sieltä epätoivoisimmasta päästä. Vaikutelman kruunasi, kun kerjäsin käsi ojossa äidiltä ja Mertsulta kolikoita saadakseni ostettua juoman juoma-automaatista.

Pitkään eivät Kotkan vieraat ehtineet osastolla vierailla, mutta hetki oli tärkeä niin meille kuin heillekin. Ihmettelevät katseet kiersivät laatikolta toiselle ja Mertsu nimesi ensivierailulta Nyytin Sisuksi, sellainen sisupussi poika jo oli, vaikkakin pienessä altavastaajan asemassa. Heidän lähdettyään jäimme vielä myöhäiseen iltaan asti sylittelemään lapsia, Tomilla Nuutti kenguruhoidossa ja minulla Lyyli.

Kenguruvanhemmat eri puolella huonetta

19.3.2013

Valoa tunnelin päässä, eli maitobaarissa alkoi pikkuhiljaa tapahtumaan. Yöksi laitoin herätyksen ja kolmelta nousin pumppaamaan. Koitin olla Tomia herättämättä mutta turhaan, koiran unta nukkuva mieheni oli heti valmis auttamaan. Tämä oli kuitenkin yksinäisen naisen hommaa ja vieläpä melko ankeaa sellaista, joten Tomi sai siunauksen ja luvan jäädä nukkumaan. Maitosaldot olivat vielä pieniä, mutta jo aamupäivällä VTO:lla kertalypsystä kertyi 20 milliä ja myöhemmin illalla kotona 25 ml. Tämäkö pitäisi riittää kolmelle vauvalle?

Aamusta suuntasimme ensin Tomin työterveysasemalle lääkärikäyntiä varten. Tomi haki sairaslomaa, jota lääkäri kirjoitti viikon loppuun asti syynä akuutti stressi. Siltikään ei ollut varmaa, hyväksyisikö työnantaja sairasloman syyn, se jäi nähtäväksi. Sen pitempää vapautusta töistä ei tätä kautta ollut luvassa. Lastemme elämän herkkä alku täytti elämämme ja me koitimme taistellen löytää keinoja, että isä saisi olla siinä mahdollisimman paljon osallisena.

Aamupäivän vietimme VTO:lla ja iltapäivästä kävimme kotona kääntymässä koiria ruokkimassa ja ulkoiluttamassa. Saatoimme itsekin vähän välipalaa siinä välissä syödä. Illaksi matkasimme jälleen sairaalalle. Tämä oli esimakua tulevista matkapäivistä, joihin kuului päivittäinen 240 km ajomatkaa. Poiskaan sairaalalta ei hennonnut olla.

Tämä on ollut elämäni pisimpiä viikkoja, mikä lienee nähtävissä myös tämän tekstin pituutena. Ja silti tuntuu, että vain murto-osa kaikesta kokemastani on tässä sanoiksi puettuna.

Lasten painot 18.3.2013:

Nuutti: 1345 g

Nyytti: 1325 g

Lyyli: 1340 g