Takaumia (rv 12+): Ensimmäinen ultra sen kertoi

Oli synkkä ja pimeä marraskuinen ilta, kun pariskunta asteli Kanta-Hämeen keskussairaalan äitiyspoliklinikalle ensimmäiseen ultraäänitutkimukseen. Jännitystä oli ilmassa ja vatsassa, eikä täysi virtsarakko tuonut mitenkään helpotusta jännitykseeni. Kyseessä oli kuitenkin esikoisemme ja kaikin puolin jännittävää aikaa meille molemmille.

Olimme pitäneet hyvin matalaa profiilia uutisoinnin suhteen ja kertoneet raskaudestani vain pienelle piirille. Itse pidin juuri ensimmäistä ultraäänitutkimusta pienenä virstanpylväänä ja kynnyksenä asian hieman laajemmalle uutisoinnille. Haluaahan sitä varmistaa, että kaikki on kunnossa, kun raskauden kanssa ollaan näin alkumetreillä. Suhtauduin kuitenkin pienestä jännityksestä huolimatta luottavaisin mielin tutkimukseen ja ajattelin, että tulee mitä on tullakseen, etukäteen on turha maalata piruja seinille.

Hetken odoteltuamme odotustilassa, kutsui kätilö tutkimushuoneeseen ja toivotti meidät tervetulleeksi. Mukana oli myös alalle opiskeleva tyttö, joka luvallamme osallistui uä-tutkimukseen. Asettauduin mukavasti pitkäkseen ja mieheni kävi viereeni istumaan. Tuijotimme kiinteästi näyttöä ja sen mustavalkoista pikselimössöä, josta oli tuossa tuokiossa tarkoitus muodostua meidän lapsukaisemme. Pian kuva alkoikin hahmottua ja keskityin kätilön ensimmäisiin sanoihin, odottaen varmistusta sille että kaikki näyttäisi olevan kunnossa.

Hyvin pian kätilö totesi lempeään sävyyn: ”Jahas, täällä onkin pieni yllätys”. Tässä kohtaa mieheni mietti, että no joo, niin pitikin olla, kyllähän me sen verran tiedettiin että Jonna on raskaana ja lasta odotetaan. Mutta kätilö jatkoikin heti perään: ”Täältä löytyy kuulkaas kaksi”. Siinä vaiheessa taisi huulilta karata pieni naurahdus. Kaksi?! Siis kaksoset! Voiko olla totta? Näitähän ei ihan joka tyypille tapahdu! Niin me sen myös omin silmin saimme todeta, kun kätilö rauhallisin liikkein osoitti ensin toista ja sitten toista.

Mutta sitten kätilön ilme vakavoitui ja kulmat menivät aavistuksen kurttuun. ”Hetkinen… Katsotaanpas nyt vielä… Nyt täytyy laskea uudestaan”. Tässä vaiheessa ehdin jo huolestua; ei kai mikään ole hullusti?

”Täältä löytyy vielä kolmas”, kätilö sitten totesi.

”Että mitä?”, taisivat olla ensimmäiset sanani.

”Juu, kyllä näin on, kaiken kaikkiaan kolme heitä täällä on. Yksi, kaksi, kolme”.

Enpä etukäteen uskonut että kohtuni asukasmäärästä tultaisiin jossain vaiheessa toteamaan jotain mitä ilmaistaisiin sanaparilla ”kaiken kaikkiaan”. Siis kolme… Kolme? KOLME!!! Siinä jo valmis mantra kotimatkalle.

Siinä hetkessä menivät pasmat sekaisin niin tulevilta vanhemmilta kuin vähän kätilöltä ja tutkimusta seuraavalta opiskelijaltakin. Oli hieman epäselvää, kuinka mittaustulokset tulisi merkitä ja mittojen metsästäminenkin osoittautui haasteelliseksi tehtäväksi. Sen perusteella mitä mittauksia ja havaintoja kätilö sai tehtyä, kaikki näytti kuitenkin kolmikon osalta olevan kunnossa. Tutkimuksen perusteella tyypit saivat pelkistetyt nimet A, B ja C, mistä myöhemmin johdimme kolmikolle työnimeksi Aakkoset.

Koko tässä hämmennyksessä kätilö unohti antaa edes kuvia meille mukaan ja totesi lopuksi itsekin olevansa uuden tilanteen edessä, hänen kohdalleen kun ei koko uralla ollut aikaisemmin kolmosia osunut. Meille ehdotettiinkin uutta käyntiä heti seuraavalle päivälle ja päiväsaikaan, kun paikalla olisi lääkäri ja tutkimus voitaisiin suorittaa uudelleen. Vielä lopuksi kuitenkin sekä kätilö että opiskelija vakuuttelivat, että he molemmat olivat kolme sikiötä nähneet ja laskeneet. Jälkeenpäin katsoin kuinka äitiyskortin seurantamerkintöihin oli kyseiseltä vierailultamme kirjattu ainoastaan lyijykynällä kysymyksenomainen merkintä ’kolmoset?’. Viimeistään seuraavana päivänä asiasta ei kuitenkaan ollut mitään epäselvyyttä ja kyseinen merkintä on sittemmin pyyhitty pois…

Poistuimme poliklinikalta hölmönnäköisinä hymyillen ja kädet täristen. Kotimatkan keskustelut olivat kaurismäkeläisen pelkistettyjä. Kykenimme lähinnä toistelemaan tuota maagista numeroa ja väliin nauramaan asialle epäuskoisina. Selvää oli, että yöunet olivat sitä myötä menetetty ja heti kotiin päästyämme laitoimmekin vahingon kiertämään ja soitimme tuleville isovanhemmille ja sille lähipiirille, joka ennestään tiesi raskaudestani kertoaksemme shokkiuutisen. Tätä tietoa oli mahdoton pitää sisällään! Sitten pitkän valvomisen jälkeen heiveröisille yöunille ja seuraavan päivän lääkärikäyntiä odottamaan.