Isän sanoin (RV 12): Ensimmäinen laskenta

Metsästyskaverini soitti minulle ensimmäistä ultraäänitutkimusta edeltävänä päivänä.  Olen miehekkäästi kavereille sanonut, että ostan koiranpennun aina kun Jonna alkaa puhumaan lapsen hankinnasta. Sanoin kaverilleni hankkineeni uuden, jo kolmannen koiran, johon hän tokaisi ”en ehtinyt sitä ensimmäistäkään, laskettu aika on helmikuussa”. Olimme Jonnan kanssa sopineet, että emme kertoisi raskaudesta laajemmin ennen uä- tutkimusta, jopa Jonnan appiukko oli malttanut olla kertomatta, joten olin hetken hiljaa ja onnittelin. Tasan 24 tuntia myöhemmin soitin kaverille takaisin, mutta siitä myöhemmin.

Seuraavana iltana istuimme Kanta-Hämeen keskussairaalassa ja odotimme vuoroa. En tiedä kumpaa jännitti enemmän, Jonnaa vai minua. Kätilö ja sairaanhoito-opiskelija pyysivät meidät sisään hämärään tutkimushuoneeseen. Istuin vuoteella makaavan Jonnan viereen, pidin Jonnaa kädestä ja tuijotin kuvaruutua. Kätilö tulkitsi meille kuvaa rauhallisella äänellä. Siinä se oli keskellä kuvaa, meidän esikoisemme. Olin niin jännittynyt koko asiasta, että havahduin vasta siihen, kun kätilö puhui ”yllätyksestä”. Ajattelin, että mikä yllätys, raskaushan oli tiedossa ja sitä oli hieman jopa yritetty. ”Täällä on toinenkin, kaksoset” sanoi kätilö ja näytti kuvaruudulta kahta pientä sikiötä. Katsoimme Jonnan kanssa toisiamme ihmeissämme. Taustalta kuului kätilön ääni ”hetkinen, nyt täytyy laskea uudestaan. Täältä löytyi vielä kolmas, yksi, kaksi, kolme”. En saanut sanottua muuta kuin ”olisiko tutkimus syytä lopettaa tähän?”. Se oli kaikki mitä muistan ensimmäisestä käynnistä. Jälkeen päin ajateltuna se oli varmaan melkoinen näky, yli satakiloinen jässikkä kyynel silmässä tuijottaa kuvaruutua suu auki.

Meille varattiin aika lääkärille heti seuraavaksi päiväksi. Mittaukset tarkastettaisiin ja jatkosuunnitelmia tehtäisiin. Kotimatkalla autossa oli hiljaista. Välillä kuului hiljaa ”kolme”. Kerroimme lähisukulaisille, että tulostavoitteet oli ylitetty reilusti. Eihän sitä kukaan uskonut ja itse ei vielä oikein ymmärtänyt. Soitin aikaisemmin mainitsemalleni metsästyskaverille ja kerroin Jonnan raskaudesta ja kolmosista. Kun kaverini sai naurun loppumaan, hän kertoi kauhutarinan väsyneen näköisestä äidistä automarketin parkkipaikalla, auton takapenkillä oli ollut turvakaukaloissaan pienet kolmoset. Ja minä vakuuttelin Jonnalle vapisevalla äänellä, että kyllä me pärjätään. En ole varma nukkuiko meistä kumpikaan yhtään sinä yönä.